Voimaantuminen

Joitakin aikoja sitten satuin samaan linja-autoon naapurin kanssa. Hän tuli kysyneeksi ammattiani ja kerroin, että olin alun perin biologian opettaja, mutta kyllästyttyäni juuri sukukypsyyden saavuttaneiden ihmispentujen laumakäyttäytymiseen, jätin koulun ja ryhdyin vapaaksi kirjoittajaksi. Naapuri innostui epämääräisestä työtilanteestani ja kutsui minut pätkätöitä tekevien naisten kerhon tapaamiseen. Hän kertoi, että kerhon keskeisenä tarkoituksena oli jäsentensä voimaannuttaminen.  

Mietin, miten pystyisin kohteliaasti kieltäytymään. Sellaiset sanat kuin inspiroituminen, voimaantuminen ja kukoistaminen ärsyttävät minua ja niiden kuuleminen saattaa pahimmassa tapauksessa poistaa varmistimen leukaperistäni. Sitä paitsi ajatus, että keski-ikäiset naiset voisivat voimaantua toistensa tapaamisesta, on absurdi, sillä ihmislajin naaraiden välillä ei pääsääntöisesti ilmene solidaarisuutta. Keskinäinen kilpailu on meille tyypillistä. Emme tue toisiamme, koska tehtävämme on varmistaa jälkikasvumme pärjääminen.

Uteliaisuus kuitenkin voitti. Halusin nähdä, millaisia ovat itseään aktiivipotentiaaleiksi kutsuvat keski-ikäiset naiset. Omalta osaltani olen ajat sitten lakannut etsimästä potentiaalia itsestäni ja päättänyt tyytyä olemaan se, mikä olen. Elämääni on helpottanut päätös olla miettimättä, mitä muut minusta ajattelevat. Tiedän kyllä, että useimmat eivät pidä minua miellyttävänä. Se sopii minulle hyvin, sillä en pyrikään miellyttämään.

Tapasin aktiivipotentiaalit Kiasmassa Helsingissä. Kukaan heistä ei halunnut tutustua tuolloin meneillään olleeseen ARS11-näyttelyyn, joten siirryimme suoraan kahvilaan. Heitä oli viisi ja yhtä hymyilevää lukuun ottamatta tapaaminen näytti jännittävän heitä yhtä paljon kuin minua. Kahvin ja leivonnaisten jälkeen jokainen kertoi vuorollaan tekemisistään, jonka jälkeen muut jakoivat neuvojaan.

Vaikka tarkkailen mielelläni ihmisiä, viisi elämäänsä uutta suuntaa hakevaa naarasta on minullekin liikaa. Useimmat aktiivipotentiaaleista näyttivät tuntevan itsensä jotenkin vajaiksi, koska eivät olleet onnistuneet löytämään vakituista työpaikkaa. Syytä etsittiin niin ymmärtämättömistä työnantajista kuin vääriin aikoihin synnytetyistä lapsistakin.  

Kerroin omalla vuorollani, että luovuttuani opettajan työstä olen satunnaisesti kirjoittanut luontoaiheisia artikkeleja lehtiin. Heti kun olin lopettanut puhumisen, tajusin aktiivipotentiaalien etsivän kuumeisesti ratkaisua ongelmaani, jonka olemassa olosta en aiemmin ollut tietoinen. En saanut heidän ehdotuksiaan loppumaan, vaikka yritin huomauttaa, että olin vapaaehtoisesti luopunut vakituisesta työstä ja halusin kirjoittaa.

Koska en keksinyt muuta tapaa päästä sinänsä hyväntahtoisista neuvoista, turvauduin ihmislajille tyypilliseen pakokeinoon eli hätävalheeseen. Katsoin kelloani ja sanoin, että minun on valitettavasti poistuttava, koska lapset ovat pääsemässä koulusta ja odottavat pian ruokaansa. Aktiivipotentiaalit vaikuttivat hämmästyneiltä. Ehkä he ihmettelivät, miten maltoin lähteä juuri, kun oltiin käsittelemässä minun ongelmaani.   

Kotimatkalla mietin, miksi voimaannuttavaksi tarkoitettu tapaaminen oli tehnyt minut väsyneeksi ja voimattomaksi. Pohdin myös, miten aktiivipotentiaalit itse kokivat kokoukset, joissa he ruotivat epäonnistumisiaan. Voimaantuivatko he?

Pari päivää tapaamisen jälkeen huomasin yllättäen hymyileväni peilikuvalleni. Tajusin, miten hyvin asiani sentään olivat, kun pystyin hyväksymään tilanteeni eikä itsetuntoni ollut riippuvainen vakituisesta työpaikasta.

Voimaantuminen oli sittenkin tapahtunut.