Vihreä politiikka

Osmo Soininvaara on kirjoittanut hienon kulutuksen ja talouskasvun puolustuspuheen. Kun lukee kirjan, tietää, että talouden tavoitteena on ihmisten hyvinvointi. Se, että ihmiset ovat onnettomia, ei johdu muutoksen lopputuloksesta vaan nopeudesta.

Soininvaara väistelee tosiasioita ihailtavalla ahkeruudella. Propaganda uppoaa lukijaan kuin veitsi köyhän lapaluiden väliin. ”Eräs joidenkin suosima päättelyketju meni aikoinaan niin, että koska kasvu oli pahasta maapallolla, myös rikkaus oli pahasta ja koska rikkaus oli pahasta, luksustuotteet olivat pahasta. Tässä kohden on ilmeinen virhepäättely. Luksustuotteet ovat osoitus vinoutuneesta tulonjaosta, mutta jos jollakulla on kulutettavaan liikaa rahaa, on pääsääntöisesti parempi, että hän suuntaa kysynnän korkeaan laatuun eikä suureen määrään. Yhdet viidensadan euron kengät ovat ekologisesti paremmat kuin kymmenen paria viidenkympin kenkiä.”

Sitten: ”Ökyveneet, valtavat huvilat ja urheiluautot ovat oma lukunsa…” Kuinka niin? Kyllä ne ovat ihan sitä samaa lukua. Millä logiikalla rikkaus on ensin ekologinen onnenpotku, sitten taas ei? Tunteeko Soininvaara rikkaan, joka ostaa viidensadan kengät, mutta ei kuluta muuten mitään?

Tässä kohdassa on sopivaa mainita, että kirjan on julkaissut tunnetun miljonäärin kustantamo.

Osmo Soininvaara: Vihreä politiikka. Teos 2012. 232 s.

Soininvaara pitää teollisuusmaiden talouskasvua paremman teknologian vuoksi ”ekologisesti harmittomana”. Aikamoista lööperiä riistoon perustuvassa kertakäyttökulutuskulttuurissa, jossa mikään (tarpeeton) laite ei kestä viikkoa kauempaa. Yhtenä esimerkkinä ”laadullisesta kasvusta” Soininvaara käyttää (dynamiikaltaan rikkaan) perinteisen levyn matkaa CD-levyksi ja edelleen mp3-tiedostoksi.

Vaikka Soininvaaraa pidetään sivistyneenä miehenä, hän ei käsitä, että jokainen systeemiin syötetty euro lisää inputin määrää. ”Jos jätät jonkin turhakkeen ostamatta ja palkkaat säästyneillä rahoilla kotiisi viikonloppusiivoojan, turhakkeen vaatima materia ja energia säästyy, siivooja on iloinen työpaikastaan, kotisi on siistimpi ja voit itse ottaa rennommin.” Soininvaaran tuntemat siivoojat nähtävästi laittavat tilin taskuunsa, eivätkä käytä sitä koskaan. Soininvaaran (viidensadan euron kengissä kulkeva) varakas on rationaalisuuden huipentuma: hän ei hanki ostamatta jääneen turhakkeen tilalle toista turhaketta. Hänellä on kalliit kengät ja säästäväinen siivooja. Mitä muuta varakas tarvitsee?

Kirjassa on lähes kaikki ympäristöystävällistä, lentämisestä ja yksityisautoilusta lähtien. Kustantajan olisi ollut hyvä editoida sivun 190 lipsahdus pois. Siinä Helsingin Töölössä asuu keskimääräistä varakkaampaa väkeä, joiden ”ylellinen elämä kasvattaa hiilijalanjälkeä”.

Täystyöllisyyttä kannattaa Soininvaaran mukaan tavoitella. Tuskin kannattaa. Ainoa tunnettu täystyöllisyyden muoto on sota.

Työn (siis myös työllisyyden) käsitteen uudelleen määrittely ei saa kirjassa riviäkään. Kirjoittaja lienee tyytyväinen nykyiseen järjestelyyn, jossa mikä tahansa pääoman rikkauksien kerryttämiseksi tehty työ on arvokasta.

Sosiaaliturvajärjestelmästämme voi olla Soininvaaran kanssa vain samaa mieltä: se syrjäyttää.

Kritiikin kohteita (paitsi tietenkin kaikki muut puolueet) ei kirjassa juuri nimetä. Vihreiden yksi valtuustopaikka vuonna 1980 toi paikan Helsingin tilintarkastajien joukossa. Paikalle nimitettiin rötösherrajahdissa kunnostautunut Liisa Kulhia. ”Tätä kaduin myöhemmin ankarasti.” Miksi? Oliko syy todella vain se, että puolueella ei ollut halua profiloitua rötösherrajahdissa?

En häpeä pitää kirjahyllyssäni lähes 30 vuotta sitten hankittua Liisa Kulhian kirjaa Itse teossa (Lehtimiehet Yhtymä 1984). Muistan vieläkin, kuinka ihailin Kulhiasta säteilevää ihmeellistä, epäsuomalaista rohkeutta. Nyt tiedämme, että Kulhian Soininvaarassa herättämät tunteet olivat toisenlaisia. Vihreiden äänestäjiä nuoleskelevalla, sosiaalipoliittisella pragmaattisuudella on pitkät juuret! Kun on kiva kaikille, saa kaikkien äänet. Miksi kalastaa pelkästään ydinvoiman vastustajia, kun äänimarkkinoilla on roppakaupalla myös ydinvoiman puolustajia?

Soininvaara sanoo tämän toki suoraan: pelkäksi ympäristöpuolueeksi julistautuminen olisi virhe. Kannattajakunta jäisi marginaaliseksi. Puolueen ovet ovat saranoita myöten auki yksityisautoilijoille, lihansyöjille, ydinvoiman vastustajille ja uskoville. Insinöörivihreät Soininvaara mainitsee moneen kertaan. Sanoma on selvä: tiede pelastaa.

Soininvaara on tiiviin kaupunkirakenteen puolestapuhuja. Kaupunkisuunnittelulautakunnan varapuheenjohtajan palli on hänelle tärkeä poliittinen tehtävä, ”tärkeämpi kuin eduskunnan jäsenyys”. Diagnoosi on yksiselitteinen: 400 000 lisäasukkaaseen vuoteen 2035 mennessä varautuvaan Helsinkiin on saatava lisää asuntoja. Soininvaaran ihannekaupungissa vuorottelevat tiiviit asuinalueet ja kunnolliset viheralueet. Santahaminaan mahtuu 20 000 asukasta. Jos tilaisuutta ei käytetä, samaiset 20 000 ihmistä ripotellaan metropolialueen reuna-alueille.

Yksityisautoilu on maaseudulla ok, kaupungissa ei. Helsingissä liikenne vie neljänneksen pinta-alasta. Se on liikaa. Tosin väite ”maalla ei voi asua ilman autoa” on kummallinen. Onhan se hankalaa, ei kuitenkaan mahdotonta. Miksi muuttaa johonkin, josta on jatkuvasti päästävä pois?

Kansalaispalkka – perustulo – saa kirjassa ansaitsemaansa näkyvyyttä. Miksi Soininvaara ei tee työttömille palvelusta rohkaisemalla heitä tekemään jo olemassa olevalla perustulolla (työmarkkinatuki / toimeentulotuki) mielekkääksi kokemiaan töitä? Journalismin alennustila muuttuisi kertaheitolla, kun työttömät toimittajat ryhtyisivät perustamaan vaihtoehtoisjournalistisia verkkomedioita. Luonnonmukaisesti tuotetun ruoan paikalliseen tuotantoonkin saataisiin kummasti vauhtia aktiivisten viljelypiirien avulla. Pelkät hankintaan keskittyvät ruokapiirit eivät vastaa saatavuuden ongelmaan.

Kirjan lopussa Soininvaara kertoo yhä haaveilevansa puolueesta, jota oli mukana rakentamassa 1980-luvulla. Keskeisiä periaatteita olisivat keskustelevuus ja parhaan argumentin periaate. Hyviä tavoitteita. Suomesta puuttuu keskustelukulttuuri. Sen luomiseen olisi otettava osaa yli puoluerajojen.

Vihreiden leimautuminen naisten puolueeksi on Soininvaaran mukaan ”merkittävä vaara”. Äänestäjistä 60 % on naisia. Suurempi pelko on nähdäkseni se, että  täysveriseksi opportunistiksi heittäytynyt Soininvaara ajaa todelliset luonnonsuojelijat ulos puolueesta. Ehkä se on tavoite?

Kustantaja kertoo kirjan takakannessa, että Vihreä politiikka on ”terävä, hauska ja perusteellinen” selvitys vihreydestä. Soininvaaran livenä nähneet ja kuulleet tietävät, että miehen kuiva, älykäs, oivaltava huumori on viihdyttävää. Käsillä olevaan kirjaan huumoria ei ole eksynyt. Terävä ja perusteellinen? Ehkä joidenkin mielestä. Ainakin elitistinen. Luonnosta Soininvaara ei piittaa vähääkään.

Soininvaaran mukaan Elonkehä-lehteä julkaisee syväekologien miehittämä Vihreä elämänsuojeluliitto. Ei taatusti julkaise. Elonkehä-lehteä julkaisee Elonkehä ry.