Vastuullista liiketoimintaa?
Maanantaina 12.9.2011 julkistettiin Pikkuparlamentin Kansalaisinfossa Helsingissä teos Vastuullinen liiketoiminta kansainvälisessä maailmassa. Teos koostuu useiden kirjoittajien aiheeseen liittyvistä teksteistä.
Kirjan johdannossa kuvataan kolmen pilarin ajattelua, jossa yrityksen yhteiskuntavastuu jaetaan ympäristö-, sosiaaliseen ja taloudelliseen vastuuseen. Tekstissä kerrotaan, että ympäristövastuuseen sisältyy mm. ilmastonmuutoksen torjuminen ja luonnon monimuotoisuuden ylläpito. Kirjoittajilla on joko yksinkertaistettu käsitys ilmastosta ja luonnosta tai sitten he uskovat yritysten kykenevän ihmeisiin. Realismia tulee kuitenkin kirjan myöhemmässä luvussa, jossa yliopistonlehtori Ville-Pekka Sorsa toteaa yritysvastuuseen kuuluvan sen, että yritys tunnustaa joitain odotuksia, mutta jättää joitakin tunnustamatta. ”Toisin sanoen yritys on aina joissakin asioissa vastuuton.”
Vastuullinen liiketoiminta kansainvälisessä maailmassa, toim. Maria Joutsenvirta, Minna Halme, Mikko Jalas ja Jukka Mäkinen. Gaudeamus 2011. 390 s.
Ilmastonmuutokseen palataan sille omistetussa luvussa. ”Jos yritys tekee määrätietoista kehitystyötä, ilmastokysymyksestä saattaa tulla kilpailuedun lähde siitäkin huolimatta, että se edustaa mahdollista kannattavuusuhkaa,” toteavat KTM Heli Nissilä ja KTT Raimo Lovio. He viittaavat brittiekonomisti Nicholas Sternin raporttiin, jossa ilmastonmuutosta kuvataan markkinahäiriöksi, jonka syynä on se, ettei ympäristökustannuksia ole täysimittaisesti sisällytetty tuotteiden ja palveluiden markkinahintoihin. Itse ihmettelen, miten ympäristölle edes pystyisi laskemaan hintaa.
Nissilä ja Lovio viittaavat hallitustenväliseen ilmastopaneeliin (IPCC) ja toteavat sen säilyttäneen arvovaltaisen asemansa, vaikka jotkin sen esittämistä yksittäisistä tiedoista ovat heidän mukaansa osoittautuneet liioitelluiksi. Kirjoittajilta on ehkä jäänyt huomaamatta, että tiedemiehet (mm. James Hansen ja James Lovelock) ovat kritisoineet IPCC:tä siitä, että sen ennusteet ovat pikemminkin aliarvioineet kuin liioitelleet ilmastonmuutoksen etenemistä.
Kirjoittajat toteavat, että yhteiskunnassa on vahvistunut yksimielisyys ilmastomyötäisen rakennemuutoksen välttämättömyydestä. Olisi toivonut, että he olisivat perustelleet väitteensä, sillä itse en ole tällaista havainnut. Kyse on pikemminkin ilmastoretoriikan ja viherpesupuheen lisääntymisestä.
Suhtauduin ennakkoasenteella Maija-Riitta Ollilan tekstiin Eettinen johtajuus. Turhaan, sillä luku on kirjan parhaita. Vaikka tekstissä on paikoin todellisuudesta irtikytkettyjä lausahduksia (”Hyvyyden, totuuden ja kauneuden perinteinen kolmikko etsii ilmaisuaan myös tämän hetken yhteiskunnissa.”), on Ollilan ihmiskuva virkistävän realistinen. Hän näyttää esimerkiksi ymmärtävän, ettemme ole vapaita valinnoissamme, vaan sama ihminen toimii lauman jäsenenä eri tavoin kuin yksinään. Lauma myös määrittää käsityksemme moraalista. Mafiaperheen lapsen moraali perustuu siihen, mitä hän on yhteisöltään oppinut.
Myös sosiologian professori Terhi-Anna Wilskan lukuun Vastuullisuus yksityisen kuluttajan näkökulmasta minulla oli ennakkoasenne eikä Wilska täysin pettänyt tälläkään kertaa. Hänen mukaansa kuluttajien jatkuvasti lisääntyvä valistuneisuus ja tietoisuus valinnoistaan lisäävät yritysten painetta vastuullisempaan liiketoimintaan. Wilskan käsitys valistuneista ja tietoisista kuluttajista on sanalla sanottuna romanttinen.
Realismia tekstiin tuo sentään Wilskan toteamus, että vaikka kuluttajien vastuullisuus ja valistuneisuus ovat lisääntyneet, on kulutusyhteiskunta samalla laajentunut ja kulutus tullut lähes kaikille elämänalueille. Downshiftingin Wilska arvelee rantautuneen meille myöhään suomalaisen kulutusyhteiskunnan nuoren iän vuoksi. ”Vapaaehtoinen luopuminen edellyttää jotain mistä luopua,” hän kirjoittaa ja saa minut ihmettelemään, miten eri tavalla Suomen ja suomalaisuuden voi nähdä.
Kirjan epilogissa kauppatieteiden tohtorit Maria Joutsenvirta, Timo Järvensivu ja Paavo Järvensivu kirjoittavat degrowthista. Degrowth-liikkeen keskeiseksi argumentiksi he toteavat, että turhaa kulutusta on rajoitettava eikä tämä vähennä ihmisten hyvinvointia ja onnellisuutta, vaan pikemminkin voi lisätä niitä.
Tekstin ongelmana on, että se on sidottu kirjan teemaan – siis yritysten vastuullisuuteen. Niinpä siinä pohditaan mm. miten yritykset voisivat osallistua kulutuskulttuurin purkamiseen ja löytää uuden tarkoituksen toiminnalleen. Kirjoittajat ovat optimisteja miettiessään järjestelmän voivan muuttua liiketoiminnan kautta. Jos yritykset lähtisivät purkamaan kulutuskulttuuria, ne eivät olisi yrityksiä – ne olisivat jotain muuta.
Kirjan julkistustilaisuudessa Timo Järvensivu pohti, ettei asioita ole mahdollista järjestää niin, että vastuullisuus tapahtuisi joka osa-alueella ja kaikki voittaisivat. "Ei voida enää lähteä liikkeelle siitä oletuksesta, että taloudellisen, ekologisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin väliltä aina löytyy ja on aina löydettävä win-win-ratkaisu. Nykyisessä resurssien ylikäyttötilanteessa on tunnistettava tarve myös luopua ja elää niukkuudesta,” hän sanoi.
Teoksen Vastuullinen liiketoiminta kansainvälisessä maailmassa tekstit lähestyvät vastuullisuutta yrityksen näkökulmasta. Kirjassa pohditaan mm. miten yritys voisi suojautua aktivismilta tai muuttaa vastuullisuuden kilpailueduksi. Itse haluaisin tarkastella aihetta toisin. Miten pystyisimme tekemään yritysten harjoittaman vastuuttomuuden näkyväksi?
Tästä linkistä pääset paneelikeskusteluun, jossa kirjan sisältöä ruotivat Nokian ympäristöjohtaja Kirsi Sormunen, Vihreiden kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto, Greenpeace-järjestön ohjelmajohtaja Tapio Laakso sekä Aalto-kauppakorkeakoulun vastuullisen liiketoiminnan professori Minna Halme.
Kommentit
Toimittajan kommentti
Kiitos Hanna-Leenalle kirja-arviosta!
Olen yksi kirjan toimittajista ja kirjoittajista, ja on hyvä kuvata hieman kirjan päätarkoitusta ja -viestiä. Toivottavasti tästä aiheesta viriää enemmänkin keskustelua tällä palstalla.
Kirja kirjoitettiin, koska suomalainen keskustelu yritysten yhteiskuntavastuusta tarvitsee nykyistä monipuolisempaa, kriittisempää ja tutkimukseen pohjautuvaa tarkastelua.
Aihe on tärkeä, sillä elämme maailmassa, jossa yritykset ovat alkaneet ottaa – osin pakosta ja painostuksesta, osin myös itsekkäistä syistä – entistä enemmän vastuuta sekä luontoympäristön että ihmisten hyvinvoinnista. Kirjan keskeinen ajatus on, että yritysten yhteiskuntavastuuta ei tulisi tarkastella erillään muista yhteiskunnan vastuunkannon mekanismeista. Teoksessa ei käsitellä vastuullisuutta pelkästään yrityksissä työskentevien ihmisten ja muiden markkinatoimijoiden näkökulmasta vaan siinä pohditaan myös julkisen ja kolmannen sektorin rooleja, mikä on monissa yritysvastuu-keskusteluissa jäänyt vähäiseksi.
Kirja pyrkii tuomaan esiin yritysvastuun monimutkaisia ja ristiriitaisiakin kasvoja. Esimerkiksi kun yrityksiltä on alettu vaatia lisää vastuuta ympäristön ja ihmisten hyvinvoinnista, yrityksille on ollut hyödyllistä alkaa tehdä vastuullisuudesta kilpailuetu ja toteuttaa vastuuta niin kutsutun win-win –ajattelun kautta. Kaikki yritysvastuun ongelmat ja haasteet eivät kuitenkaan ratkea tämän lähestymistavan kautta.
Yrityksissä tehdään paljon moraalisia päätöksiä, jotka vaikuttavat yhteiskuntien kehitykseen ja hyvinvointiin. Ne päättävät jatkuvasti esimerkiksi siitä, minkälaisia tuotteita ja palveluita yhteiskuntaan kehitetään, mihin yrityksien toimipisteet perustetaan, keitä ja millaisin ehdoin niihin palkataan ja miten avoimesti yritykset viestivät toiminnastaan.
Kirjan yksi tärkeä viesti on, että liike-elämän ’vastuutrendi’ lisää yritysten valtaa. Sen vuoksi on paikallaan kysyä, onko yritysten yhteiskuntavastuu aina hyvästä, vai voiko se heikentää demokratiaa ja oikeudenmukaisuutta. Kirjassa käsitellään myös sitä, kuinka vastuuton käyttäytyminen voi olla yrityksille taloudellisesti kannattavaa ja miten sitä voitaisiin tehdä näkyväksi.
Toteamme johdantoluvussa, että ”yrityksille kannattavin ja mieluisin ratkaisu ei ole aina yhteiskunnallisesti ja eettisesti kestävä, ja markkinavoimien kautta toteutettava vastuullisuus voi synnyttää ja ylläpitää myös vakavia epäkohtia. Se voi esimerkiksi vahvistaa suppeaa käsitystä yhteiskunnan kehityksestä ja ihmisten onnellisuudesta. Se saattaa myös siirtää poliittiset kysymykset demokratian piiristä talouden piiriin niin, että kansalaisten mahdollisuudet vaikuttaa omaan elämäänsä perustuvat yhä vahvemmin heidän taloudelliseen asemaansa. Yritysten vastuukäytännöissä ei useinkaan pohdita kysymyksiä tulojen ja hyvinvoinnin oikeudenmukaisesta jakautumisesta ja demokratiasta.”
Yhteiskunnassamme on entistä tärkeämpää pohtia, millaisia yhteiskunnallisia ja poliittisia seurauksia yritysten kiistellyillä toimilla on, ja ketkä olisivat sopivia tahoja ottamaan vastuuta millaisistakin kysymyksistä.
Kirjasta haluttiin tehdä moniääninen, sillä yritysvastuu on erittäin kiistelty ja monisyinen ilmiö. Kaikkiaan 31 kirjoittajaa edustavat vastuullisen liiketoiminnan eri tutkimusaloja ja valottavat ilmiön eri puolia ja kysymyksiä. Mielestämme yksioikoisia vastauksia karttava käsittely on paras keino oppia ymmärtämään yritysten yhteiskuntavastuun peruskysymyksiä ja toteuttamaan sitä myös käytännössä. Kirjan kohderyhmänä ovat nykyiset ja tulevat yritysihmiset, päättäjät, viranomaiset ja kirjava joukko kansalaisyhteiskunnan toimijoita.
--
Lopuksi vielä muutama sana kirjan degrowth-aiheisesta epilogista, koska degrowth on Elonkehälle läheinen teema. Hanna-Leenan mielestä epilogin ongelmana on, että degrowth sidotaan siinä yritysten vastuullisuuteen. Itse koen, että degrowthin synnyttämiä haasteita ja mahdollisuuksia tulee yhteiskunnassamme käsitellä hyvin moneen suuntaan. Kukin suunta voi avata tärkeitä kanavia purkaa nykyistä kasvupakkoon sidottua järjestelmää ja alkaa toteuttaa asioita toisin. On makukysymys, haluaako yritys-sanan naulata merkitsemään vain niitä asioita, joita se nykyisessä kasvutalouden yhteiskunnassa tyypillisesti tekee. Voi olla, että kulutuskulttuuria purkamaan lähtevät organisaatiot, jotka harjoittavat jonkin tason taloudellista vaihtoa, ei haluta nimetä yrityksiksi vaan joksikin muuksi. Tämä ei kuitenkaan poista tarvetta miettiä uudelleen talouden ja taloudellista vaihtoa harjoittavien organisaatioiden roolia kohtuutalouden yhteiskunnassa.
t. Maria Joutsenvirta
Miten päin vastuusiirtymä pyörii?
Yksi näkökulma valtioiden ja kuntien yhteiskuntavastuun karsimiseen on, että voitoille halutaan lisää alueita, joista ammentaa. Tästä vinkkelistä yritysten pelikenttä laajenee voittojen tavoittelun intressissä toimintoihin, joita vuosikymmeniä sitten ei ratkottu yrittämisen kautta.
T: Olli
Miten Nokia purkaisi kulutuskulttuurin?
Marian kommentista huolimatta koen edelleen, että degrowthin liittäminen liiketoimintaan on kuin työntäisi rimpuilevaa kamelia jo valmiiksi tukkoisen neulansilmän läpi. Asiaa voi konkretisoida itselleen pohtimalla, miten Vastuullinen liiketoiminta -kirjan julkistustilaisuudessakin edustettuna ollut Nokia suhtautuisi kysymykseen, miten aiotte osallistua kulutuskulttuurin purkamiseen ja löytää uuden tarkoituksen toiminnallenne.
Koen muutenkin, että vastuullisuus on vaikeasti sovitettavissa liiketoimintaan tai edes palkkatyöhön. Vastuullisuus merkitsee minulle pitkälle tulevaisuuteen liittyvien riskien huomioimista. Liiketoiminnasta ja työstä taas haetaan ratkaisua välittömiin tarpeisiin. Työtä tehdään, jotta olisi varaa syödä, asua ym. Siksi ei auta, että yritykset palkkaavat "vastuullisuusjohtajia", koska liiketoiminta itsessään ei voi olla tulevaisuuteen suuntautunutta ja vastuullista.
Vaikka en kyseistä tekstiä arviossani mainitsekaan, yksi kirjan kiinnostavimpia lukuja oli Pekka Pällin ja Jenni Turusen kirjoittama "Vastuutekstien monet merkitykset". Jouduin itse kymmenen vuotta sitten vastakkain itsensä pitkäjänteisellä työllä eettiseksi brändänneen yhtiön kanssa ja samalla tulin testanneeksi kyseisen yrityksen arvojen toiminnan käytännössä. Eettisen vastaantulon sijaan kohtasin suunnattoman itsepuolustuskoneiston. Yhtiö antoi periksi vasta, kun oli selvää, että asia muuten tulisi etenemään ja muuttumaan julkiseksi. Sen jälkeen en ole uskonut löytäväni yritystä, jonka arvot kestäisivät tosipaikan tullen.
Kettu räjäyttää kanatarhan
Jos Nokian liiketoiminta olisi yhteisö- tai ympäristövastuullista, yhtiö lähtisi Greenpeace- ja WWF-järjestöjen mukana yritykseen nostaa Euroopan päästötavoite miinus kolmeenkymmeneen prosenttiin. Kuten Greenpeace-järjestön ohjelmajohtaja Tapio Laakso tilaisuudessa kertoi, mukana on jo yli 70 yritystä (Ikea, Danone, Unilever, jne.).
Nokian ympäristöjohtaja Kirsi Sormunen väitti, että jos Nokia lähtisi allekirjoittamaan vaatimusta ”ilman että se heilauttaa meitä millään tavalla”, kysymyksessä olisi viherpesu. Nokia siis täyttää 30:n prosentin vaatimuksen helposti, mutta ei lähde allekirjoittamaan vetoomusta, joka ei ”millään tavalla liity meidän omaan toimintaan”. Mitä tämä tarkoittaa? Eikö Nokia sittenkään halua olla esimerkkinä muille yrityksille? Eikö sitä sittenkään kiinnosta, mitä maailmalla tapahtuu?
Sormusen mukaan ”lainsäädännön vaatimukset eivät draivaa Nokiaa”. Kommentista saattoi saada käsityksen, että maailmaan on syntynyt Nokian johdolla uusi, moraalinen, itseohjautuva yritysjohto- ja omistajasukupolvi. Uskoo, ken haluaa.
Ne yrittäjäomistajat ja yritysjohtajat, jotka minä tunnen, pyrkivät tekemään yritykselleen kaikin mahdollisin keinoin lisää voittoa. Taistelu markkinaosuuksista on veristä. Jokainen lisäeuro auttaa pitämään firman pystyssä. Kuten uutisista ja dokumenttielokuvista voimme lukea, yrityksille on samantekevää, minkälaisia seurauksia lisäeurojen hankkiminen ympäristölle (mukaan lukien ihminen) aiheuttaa.
Kirjan julkistamistilaisuuden parasta antia oli nähdä, kuinka vahvasti suomalainen järjestelmäuskovainen uskoo yrityksiin (ja siihen, että elinympäristömme ei sittenkään ole rajallinen). Oma vaatimaton käsitykseni on, että jos emme tajua, että kanatarhaan ei kannata majoittaa itseään vegaaniksi väittävää kettua, emme tajua mitään muutakaan.
Onnea yrityksille! Näillä näkymin niiden tuhoavaa toimintaa tutkitaan, seurataan, analysoidaan, verrataan, auditoidaan, kehitetään, sparrataan ja mitä kaikkea, mutta niitä ei ahneudessaan estetä tekemästä kaikkia niitä virheitä, joita emme myöhemmin osaa korjata.
Esimerkkini kettu ei syö kanoja. Se räjäyttää koko kanatarhan ja jää lopulta itsekin ilman ruokaa.
Jouko Kämäräinen
Outo mielleyhtymä
Nokiasta tuli mieleeni, miksei Suomessa juurikaan puhuta matkapuhelinsäteilyn vaikutuksista. En ole huomannut, että täällä keskusteltaisiin tutkimuksissa saaduista viitteistä, että matkapuhelimen käyttö saattaa lisätä riskiä sairastua pahanlaatuiseen aivokasvaimeen. Suomessa ei myöskään (ainakaan näkyvästi) kehoiteta rajoittamaan lasten langattomia puheluita.
Kommenttini ei tietenkään mitenkään liity yritysten vastuullisuuteen...
Syy vai seuraus?
Ensimmäinenkään yritys ei tuota ympäristötuhoja, ei kadehdittavia voittoja, ei mitään pahaa, jos sillä ei ole markkinoita.
Markkinat koostuvat kuluttajista. Meistä.
Ei siis ole olemassakaan vastuullista liiketoimintaa. On olemassa vain vastuutonta kulutusta joka ylläpitää turhaa tuotantoa ja liiketoimintaa.
Kaikki muu höpinä on käsienpesua.
E.K.
Vastuullisesta tuotannosta
Samasta lähtökohdasta olen usein väittänyt (ja väitän edelleen), että ylikuluttamisen ongelma poistuu vain siten, että yksittäiset kuluttajat lopettavat kerskakuluttamisen. Tämä on punainen vaate ympäristöliikkeelle, jonka mukaan ympäristön ylikuluttaminen loppuu kollektiivisella päätöksellä. Minusta kollektiivisen päätöksen odottaminen on vain vastuun siirtämistä. (Ja ihmettä odotellessa kulutusjuhla tietenkin jatkuu.)
Vastuuton kuluttaja ei kuitenkaan saisi olla pääosassa. Esimerkiksi mainonta muuttaa vastuullisen kuluttajan helposti vastuuttomaksi kuluttajaksi. Kun valheen takana on kokonainen instituutioiden järjestelmä, valheeseen on helppo uskoa. Tarvitsemme vastuullista tuotantoa, jota vastuuton kulutus ei ohjaa. Kuinka tämä järjestetään käytännössä? En tiedä. Voisimmeko muuttaa yhtiölainsäädäntöä siten, että yrityksen ensisijainen tehtävä ei ole tuottaa omistajille voittoa vaan yhteisölle elämisen laatua?
Jos pitäisi valita vain yksi oikea vastaus (tai väite), sanoisin, että Kastinen on oikeassa.
Jouko Kämäräinen
Tarvitaan kulttuurinkumous
Esko on sinänsä oikeassa, kaikki me olemme omalta osaltamme vastuussa kulutuksestamme. Mutta jostain syystä ympäristöliike (kuten Jouko totesi) tuntuu pääsääntöisesti lähtevän siitä, että rakenteiden on muututtava ensin. En tiedä, mitä nämä ihmisistä irrallaan olevat rakenteet voisivat olla. Itse näen yhteiskunnan koostuvan yksittäisten ihmisten teoista.
Ongelma on, että kulttuurissamme on totuttu ajattelemaan elämän edellytysten tulevan liiketoiminnan ja palkkatyön kautta emmekä sen vuoksi pysty enää näkemään, että todellisuudessa elämän edellytykset ovat jotain ihan muuta.
Tarvittaisiin siis kulttuurinkumous ja se onnistuu vain, jos ensin on riittävästi kulttuuripioneereja, jotka naapureistaan riippumatta uskaltavat kyseenalaistaa nykyisen elämänmuodon ja saavat vähitellen muutkin mukaansa.
Kirjoita uusi kommentti