Titanic oli uppoamaton, onko talouskasvu rajaton?
Maailmanlaajuinen talouskriisi horjuttaa talouksien kestävyyttä. Puhtia talouskasvuun haetaan epätoivon vimmalla. Käytävä kasvukeskustelu on kuitenkin silmiinpistävän kaksijakoista. Yhtäällä hoetaan, että kasvun tyrehtyminen vaarantaa terveydenhoidon, eläkkeiden ja lastenhoidon rahoittamisen. Toisaalla väitetään, että paluuta kasvun aikaan ei ole näkyvissä. Taantuma on tehnyt läntisistä teollisuusmaista hitaan kasvun yhteiskuntia. Teollisuuden rakennekriisit, väestön ikääntyminen ja työn tuottavuuden heikentyminen hyydyttävät taloutta yhä lähemmäksi nollakasvua.
Myös kasvun ekologiset rajat horjuttavat kasvu-uskoa. On alettu ymmärtää, että materiaaliseen kulutukseen perustuva kasvu ja elämänmuoto eivät voi jatkua loputtomiin. Jo nyt kulutamme vuosittain 1,4 kertaa maapallon kestokyvyn verran resursseja. Väestönkasvu ja kulutuskulttuurin leviäminen pahentavat kehitystä.
Jotta talouskasvusta ei tarvitsisi luopua, on alettu puhua vihreästä kasvusta. Siinä kasvu pyritään kytkemään irti ympäristön kuormittamisesta. Ajatellaan, että Suomen kaltainen korkean teknologiaosaamisen maa voi vaihtaa aineellisen kasvun aineettomaan.
Tämä optimismi on hiekoilla kantimilla. Vaadittava ekotehokkuuden kvanttihyppy voi olla teknisesti mahdollinen, mutta käytännön toteutuksena epätodennäköinen. Yksittäisiä hyviä kokemuksia on, mutta globaalien kokonaishaittojen näkökulmasta kehitys on ollut surkeaa. Tekno-optimismi heittää kolikkoa tulevien sukupolvien tulevaisuudella.
On ennakoitava myös pessimistinen skenaario: jos globaali ekotehokkuus ei parane riittävästi, on pakko tinkiä kasvusta. Lisäksi rikkaat länsimaat ulkoistavat paheitaan kehittyviin maihin. Vastuu resursseja tuhlaavan ja saastuttavan etätuotannon haitoista kuuluu kaikille globaalista työnjaosta hyötyville.
Viime vuonna julkisuuteen hypänneen kohtuutalouden (degrowth) liikkeen mielestä tulisi alkaa rakentaa ympäristön kantokyvyn rajoissa toimivaa hyvinvointimallia ja taloutta ilman pakkoa kasvattaa tuotantoa ja kulutusta.
Moni ajattelee, että talouskasvuun perustuvaa yhteiskuntamallia ei voi vaihtaa toiseen vahvojen eturyhmien ja globaalien sidosten maailmassa. Antti Blåfieldin (HS Merkintöjä 10.7.) tavoin nähdään vain kaksi riittävää vastavoimaa talouskasvu-uskolle: syvä ilmastokatastrofi tai laajamittainen sota.
Degrowthin heikkoudeksi on nähty erityisesti vaihtoehtojen puute. Vaihtoehtoja kasvulle on, mutta niitä ei nähdä kasvuun keskittyvässä keskustelussa. Tulisi osata irrottautua perinteisistä tavoista ajatella taloutta, hyvinvointia ja vaurautta.
Talouskasvu nähdään avaintekijäksi yhteiskuntien vauraudelle. Näin siitäkin huolimatta, että kasvun ja vaurauden positiivinen yhteys on alkanut huojua. Köyhimmät kaksi miljardia toki hyötyvät lisäyksestä, mutta meidän jo vauraiden lisävaurastuminen on ekologisesti kestämätöntä. Kasvuun pakotetut toimintatavat uhkaavat myös ihmisten arkista hyvinvointia.
Tulisi oivaltaa, että jos resursseja on niukasti, todellista vaurautta syntyy uusista ja aidoista asioista, joilla vähemmästä saadaan enemmän ja useammille. Luonnon elinvoimaisuus tulee nähdä pääomana ja vaurauden avainlähteenä, ei jatkuvan kasvun resurssina. Kasvuajattelun hyljeksimiä sosiaalisen vaurauden lajeja ovat esimerkiksi työhyvinvointi, yhteisöllisyys ja tasa-arvo.
Monet kokevat, että talouskasvun hyödyt jakautuvat liian epätasaisesti sekä globaalisti että maiden sisällä. Kasvun ei nähdä palvelevan todellisia paikallisia tarpeita. Lisääntyvät paikalliset hyvinvointikokeilut osoittavat, että ihmiset pyrkivät jo oma-aloitteisesti kohti kohtuutalouden arvoja ja yhteiskuntaa. Ajatus paikallisista, nykyjärjestelmään kytkeytyneistä ekologisesti kestävistä rinnakkaistalouksista innostaa monia.
On tärkeää alkaa etsiä tapoja lisätä yhteiskuntien vaurautta ilman kasvua. Myös kasvu-uskoiset tietävät kasvun jatkamisen tiellä olevan Titanic-luokan jäävuoria. Titanic oli uppoamaton, onko talouskasvu rajaton?
Lisätietoja: www.degrowth.fi, www.degrowthfinland.fi
Kirjoittajat ovat helsinkiläisiä kauppatieteiden tohtoreita ja degrowth-aktiiveja.
Teksti on julkaistu 30.7.2011 Helsingin Sanomissa.
Kommentit
Kolikolla on kaksi puolta
Titanic-vertauksesta voisi sanoa, että osui ja upposi.
Olen samaa mieltä siitä, että tekno-optimismi voidaan rinnastaa kolikon heittämiseen tulevien sukupolvien elämästä. Tosin vertaus on itsekin optimistinen, koska lantin heitossa eri vaihtoehtojen todennäköisyys on fifty-fifty. Todellisuudessa tilanne on mahdollisesti paljon huonompi.
Timo ja Maria kirjoittivat: "Talouskasvu nähdään avaintekijäksi yhteiskuntien vauraudelle. Näin siitäkin huolimatta, että kasvun ja vaurauden positiivinen yhteys on alkanut huojua. Köyhimmät kaksi miljardia toki hyötyvät lisäyksestä, mutta meidän jo vauraiden lisävaurastuminen on ekologisesti kestämätöntä."
Muuten olen kirjoittajien kanssa samoilla linjoilla, mutta tästä olen eri mieltä. Köyhimmät kaksi miljardia eivät todennäköisesti hyödy talouskasvusta, koska kasvulla saavutetulla vauraudella on taipumus kasaantua niille, joilla on sitä jo ennestäänkin.
Kolikon heittämisestä tuli mieleen erään teknologiaoptimistin jokin aika sitten kirjoittama blogiteksti, joka sai pohtimaan sanoihin liittyviä mielikuvia. Optimisti kuulostaa myönteiseltä. Entä jos tällaisesta ihmisestä käytettäisiinkin sanaa teknologianaiivi?
Kiitos Hanna-Leena mainiosta
Kiitos Hanna-Leena mainiosta kommentista. Totesit mielestäni varsin tarkkanäköisesti, että:
> "Timo ja Maria kirjoittivat: "Talouskasvu nähdään avaintekijäksi yhteiskuntien vauraudelle. Näin siitäkin huolimatta, että kasvun ja vaurauden positiivinen yhteys on alkanut huojua. Köyhimmät kaksi miljardia toki hyötyvät lisäyksestä, mutta meidän jo vauraiden lisävaurastuminen on ekologisesti kestämätöntä."
> Muuten olen kirjoittajien kanssa samoilla linjoilla, mutta tästä olen eri mieltä. Köyhimmät kaksi miljardia eivät todennäköisesti hyödy talouskasvusta, koska kasvulla saavutetulla vauraudella on taipumus kasaantua niille, joilla on sitä jo ennestäänkin."
Uskoisin, että olemme kuitenkin samoilla linjoilla tässä asiassa. Marian ja minun alkuperäinen teksti oli näemmä tältä osin epätarkasti kirjoitettu. Kirjoituksesta saattoi välittyä vaikutelma, että köyhimmät hyötyisivät globaalista talouskasvusta; tämä ei ollut tarkoituksemme. Tarkoituksemme oli todeta, että ne ihmiset maailmassa jotka elävät 1-2 dollarilla päivässä, hyötyisivät siitä, että heillä olisi käytettävissään esimerkiksi 3-4 dollaria. Tämä lisäys menisi välttämättömyyksiin (ruoka, vaatteet, mahdollisuus käyttää aikaa kouluttautumiseen eikä polttopuunkeruuseen), ei kerskakulutukseen.
Tarkoituksemme ei siis ollut sanoa, että maailman kokonaistalouden pitää kasvaa, jotta köyhimmät 2 miljardia saisivat välttämättömän lisänsä. Tämä lisäys voitaisiin toteuttaa hyvin jakamalla nykyistä vaurautta (esim. hiiliveron kautta). Ei siis niin, että kokonaistalouden pitäisi kasvaa, jotta myös köyhimmät saisivat lisää; vaan niin, että jaetaan vaurautta taisaisemmin. Tällöin vältettäisiin vaurauden kasautuminen niille, joilla sitä jo on. Tämä jakaminen voidaan toteuttaa myös degrowth-talouden oloissa; siis niin, että vaikka kokonaistalous pienenee, niin samalla jäljelle jäävä vauraus jaetaan tasaisemmin siten, että köyhimmätkään eivät jäisi esim. alle 4 dollarin päivässä.
Toinen keskustelu onkin sitten se, miten tasainen jakaminen toteutetaan oikein, laadukkaasti ja tehokkaasti.
Teknologianaiivi - siinä vasta mainio termi. Kiitos tästä :)
kerskakulutuksesta
Nyt kun aletaan sanoilla leikkimään niin mietitäänpä tarkemmin tuota "kerskakulutusta", mutta ei sosiaalietiikan kautta vaan elonkehän kannalta. Kumpi on haitallisempaa; jokusen miljardin ihmisen ruokarahan tuplaantuminen, vai muutaman kymmenen tuhannen ihmisen formulaharrastus? Vai onko niissä eroja kun lasketaan markkinoilla kiertävän rahan välillisetkin vaikutukset?
Ehtiikö kourallinen rikkaita aiheuttamaan samalla pääomalla tuhoa enemmän kuin miljardi köyhää joille ei koskaan kuitenkaan tulla suomaan varaa valita muuta kuin halvimmalla tuotettu (tai ainoa tarjolla oleva) Monsantoruoka?
Saatan vaikuttaa kyyniseltä mutta jotenkin tuntuisi että tulojentasaaminen aiheuttaa kokonaiskulutuksen kasvua joka ei ole kenenkään etu koska me elämme kaikki samasta maasta, vedestä ja ilmasta ja niiden vointi heikkenee aina nopeammin mitä enemmän ihmiskunta on kykenevä kuluttamaan. Miljoona taalaa yhdessä tai tuhannessa kädessä saa liikkuessaan aikaan paljon pahaa.
Meitä on paljon ja haluamme kaikille paljon kaikkea. Ihmisen viisaus ei kertakaikkiaan riitä lajinsa ahneuden hillintään. Elintasoamme ja -mahdollisuuksimme siis rajoittaa luonnon oma tasapainomekanismi aikaa myöten. Siinä heilurissa toimii oivana kiihdyttimenä se parjattu kerskakulutus, mutta myös "normaali" ihan tavallisten ihmisten ihan tavallisten tarpeiden tyydyttäminenkin. Kyse on elonkehän kannalta kokonaisvolyymista eikä sävyistä. Kokonaiskulutusta taas ei vähennetä pelimerkkejä tasaamalla, vaan tekemällä ne tarpeettomiksi. Tähän tekstissä osoitettiinkin jo työkalut; paikallinen omavarais- ja vaihdantatalous.
Talouskasvu-uskonto ei tosiaankaan ole mikään Titanic. Titanicissa oli sentään tyyliä, varsinkin kun se älysi upota. Talouskasvuideologia on paremminkin kuin viimeisiään vilkkuva neontähti sosiaalipornoklubin katossa.
E.K.
Parempi elämä vähemmällä kulutuksella
Kiitokset ajatuksia herättävästä kirjoituksesta!
Jäin miettimään, mitä on "vauraus"? Kukin kokee termin sisällön varmaankin tavallaan. Ehkä kirjoituksessa haettiin sanalle uutta sisältöä. Jotakin muuta kuin rahan tai omistamisen määrää.
Tarvitaanko siis hyvän elämän edellytysten turvaamista nykyistä laajemmin sekä tänään että tulevaisuudessa?
Jos "vauraus" on kohtuullinen annos hyvän elämän edellytyksiä, se kuulostaa
tavoiteltavalta. Varsinkin, jos "kohtuullinen annos" halutaan eri puolille maailmaa ja
myös tuleville polville. Oppi kasvupakosta tuntuu tarkoittavan jotakin muuta.
Vallitseva kasvumalli tuntuu lisäävän eriarvoisuutta sekä paikallisesti että paikkojen
välillä. Lisäksi maapallo meinaa loppua kesken. Luonto hupenee tulevilta polvilta.
Pitäisikö hakea tehokkuutta luonnon reunaehdoilla? Jos keskitytään olennaiseen ja vältetään turhaa, ollaanko tehokkaita?
T: Olli V.
Vauraudelle uusi sisältö
Kiitos Olli palautteesta ja hyvästä pohdinnasta, josta jatkan. Uutta sisältöä vauraus-käsitteelle tosiaan jutussamme yritettiin rakentaa. Toivon, että moni pysähtyisi pohtimaan vaurauden olemusta yhteiskunnassa ja omassa elämässä. Itse koen sen kulttuurisen uudelleenmäärittelyn varsin keskeisenä, kun pyritään irrottautumaan talouden kasvupakosta. Resurssiniukkuuden oloissa meidän on pohdittava uudelleen sitä, mitä vauraus on, samoin kuin mitä hyvinvointi tai työ on. On tuhoisaa, että BKT:llä mitatun talouskasvun nähdään olevan pääväylä yhteiskuntien hyvinvointiin ja vaurauteen. Silloin keskitytään vain viralliseen (!) taloudelliseen toimintaan ja sivuutetaan muut vaurauden muodot – esimerkiksi elinvoimainen ja monimuotoinen luonto, yhteisöllisyys, terveys, koulutus ja tasa-arvo – hyvinvoinnin tavoittelussa. Toisin sanoen, yhteiskunnissa päähuomio kohdistuu virallisen taloudellisen toiminnan lisäämiseen ja vasta toisarvoisesti tulevat huomioonotetuksi nämä muut vaurauden lajit (jos tulevat). Korostan virallista -sanaa sen vuoksi, että siinä on kytky hyvin merkittävään asiaan eli etenkin kehitysmaiden epäviralliseen (näkymättömään) talouteen. Valtaosa maailman ihmisistä tekee epävirallista työtä ilman sopimusta ja eläke- ja muita sosiaalisia etuja ja turvaa. Tämä työ nähdään vallitsevassa talousajattelussa ongelmana, josta pitää päästä eroon ja nopeasti. Mutta ehkä meidän onkin järkevämpää muuttaa vallitsevaa talousajattelua ja antaa tälle työlle positiivisia merkityksiä samalla kun tietenkin korjataan myös epävirallisen työnteon käytännön epäkohtia. Ei ole harvinaista, että epävirallista työtä tekevät ihmiset ovat itsenäisempiä ja omanarvontuntoisempia kuin virallisin sopimuksin työllistetyt ’hikipajalaiset’.
Vaurauden uudelleenmäärittely on mielestäni osa degrowthin tarvitsemaa talouden merkitysmaailman uudelleenhahmottamista. Talouskasvun ja vaurauden positiivista yhteyttä kyseenalaistamalla voidaan purkaa talouden kasvupakkoa. Miksi? Vauraus (engl. prosperity) on kulttuurissamme erittäin positiivisesti latautunut asia, jota halutaan kasvattaa. Sitä halutaan itseisarvoisesti ENEMMÄN kuin talouskasvua. Tämä tarkoittaa, että monien, luultavasti merkittävän enemmistön, mielestä talouskasvun tavoittelu saa huoletta loppua, jos yhteiskunnan vaurastuminen ja siitä välittömästi seuraava aidon hyvinvoinnin ja "kohtuullisen hyvän elämän edellytysten" (kuten Olli asian hyvin ilmaisi) turvaaminen eivät vaarannu. Siksi meidän pitää terävöittää ihmisten mieleen sitä, mitä todellinen vauraus on sekä yhteiskunnan että yksilöiden tasolla.
Maria Joutsenvirta
Kirjoita uusi kommentti