Rahaa kuin roskaa

Ei roskaa ilman rahaa. Rahan ja roskan välinen suhde on ilmeinen. Suhde vain on epäsuhtainen, sillä roskia pidetään ilmaisina, jopa arvottomina, vaikka ennen roskaa on täytynyt olla rahaa, enemmän tai vähemmän. Tupakka-aski maksetaan rahalla, kovalla tai paperilla, yhä useammin kortilla. Tyhjä aski heitetään maahan, se on roska, arvoton tupakoitsijallekin. Me ihmiset olemme määritelleet rahalle arvon. Rahaa ei ainakaan selvin päin heitetä tien poskeen. Miten määritellään puhtaalle luonnolle, ympäristölle, sellainen arvo, ettei sitä rahalla raiskattaisi?

Ben 14 v. menee kavereiden kanssa koulun jälkeen kauppaan. Hän ostaa suklaakeksipaketin, litran mehujuomatölkin sekä neljä suklaapatukkaa. Patukka joka jannulle. Ostokset saa edullisista hinnoista tunnetusta kauppaketjusta femman setelillä, paperirahalla. Kaupan edessä repäistään suklaapatukan kääre auki ja viskataan paperi maahan. Kasvavat pojat tarvitsevat energiaa ja suklaa maistuu hyvälle. Reilu sadan metrin päästä kaupasta ryhdytään avaamaan keksipakettia. Benin kädessä on pahvipakkaus, jonka sisällä on kaksitoista suklaapäällysteistä keksiä muovirasiassa. Herkut sisältävä rasia on kiepautettu tehtaassa vielä läpinäkyvään muoviin. Värikäs keksipaketti päätyy jalkakäytävälle samoin kuin muovisuojus ennen kuin pojat ryhtyvät mussuttamaan keksejä. Isot pojat popsivat keksit suuhunsa ennen puiston roskista. Kolme keksiä per naama. Ben on reilu kaveri. Ja koska lähin roskis on jossain viidentoista metrin päässä, tyhjä muovirasia päätyy pensaan juureen. Seuraavaksi on saatava juomaa. Mehujuomapurkin muovinen avausläppä lentää sormien välistä kaaressa etuoikealle. Purkki kiertää pojalta pojalle. Mehujuoma hölskyy teinipoikien vatsassa. Tyhjentynyt kartonkipakkaus menettää kiinnostuksensa – se pudotetaan tien reunaan.

Roska on aina loukkaus ympäristöä ja luontoa kohtaan. Suomessa roskaaminen on lailla kielletty. Laissa puhutaan roskaamiskiellosta mutta siitä huolimatta roskia löytyy luonnosta. Onko lainsäädäntömme vai valvontamme liian lepsua? Missä vika jos roskaamattomuuden asenne on vaikeampi omaksua kuin sen vastakohta? Singaporessa rapsahtaa isot sakot roskan heittämisestä kadulle. Entä mitä sitten pitäisi ajatella maasta, jossa sakotetaan ankaralla kädellä roskaamista, mutta samalla kädellä tuetaan yritystä, joka suunnittelee pakkausmateriaalitehtaan rakentamista kyseiseen maahan? Kuluttajallehan nämä roskaamisasiat aina sälytetään, se on selvä, loppukäyttäjä nääs. No milloin se kuluttaja heräisi huomaamaan, että hänen valinnoillaan on oikeasti merkitystä? Että ostanko vai jätänkö kokonaan ostamatta? Ja jos ostan niin heitänkö käärepaperin maahan vai roska-astiaan? Roska-astiat tyhjennetään ajallaan ja roskat päätyvät kaatopaikoille, jotka täyttyvät roskista. Meneekö liian vaikeaksi? Saako kuluttajaa avoimesti syyllistää vai onko se kiusaamista, jopa häirintää?

Tehtaan rakentaminen on iso investointi yritykselle. Tarvitaan paljon rahaa. Sijoittajat ja luotonantajat ovat yrityksen tuki ja turva. On tehtävä laskelmia ja strategioita. Mistä saadaan raaka-aineet ja työvoima halvimmalla? Entä missä maassa olisi yrityksen kannalta helpoin toimintaympäristö? Ei liian tiukkoja ympäristönormeja eikä turhan korkeita veroja? Hyväpä tahtoo tulla jos löytyy synergiaa paikallisen hallinnon, viranomaistahon ja yrityksen välillä. Ei muuten kiinnosta sijoittajaa, pankkia tai korkeaa virkamiestä, vaikka tehtaassa valmistetaan ihmiselämän kannalta ei-ollenkaan-välttämättömiä-kulutushyödykkeitä, ja ne pakataan niin moninkertaisesti, että kuluttaja joutuu tekemään töitä ennen kuin saa pakkauksen auki ja pääsee oikeasti kuluttamaan. Kiinnostavampaa on se, miten tehtaassa valmistettavat tuotteet otetaan markkinoilla vastaan, löytyykö niille kysyntää eli ostajia, siis kuluttajia. Globaalit markkinat, isot markkinat, paljon rahaa. Jos sijoittaja ei ole hyväntekijä eikä pankki pahantekijä niin millä ihmeen tekijöillä on näppinsä siinä pelissä, jossa raha palaa ja roskien määrä lisääntyy sekä paikallisesti että globaalisti?