Oma pääoma

Esko Seppänen kuuluu niihin harvalukuisiin suomalaisiin ”väärinajattelijoihin”, jonka ääntä virallinen Suomi ei ole täysin kyennyt vaimentamaan. Syynä tähän on mm. hänen pitkä uransa Euroopan parlamentissa, mikä toisaalta antoi tietyn julkisen aseman, mutta ennen kaikkea mahdollisti taloudelliset resurssit julkaista kirjoja, lehtiä ja lehti-ilmoituksia. Eurokansanedustajahan nauttii ylisuuren palkan lisäksi monista muista rahaeduista. Julkaisutoimintansa lisäksi Seppänen lahjoitti huomattavia summia monelle yleishyödylliselle yhdistykselle.

Seppäsen viimeisimmän kirjan nimi Oma pääoma ei viittaa osakeyhtiöihin liittyvään käsitteeseen vaan ehkä ennemminkin hänen omaan henkiseen pääomaansa. Tosin kapitalismin olemustakin tarkastellaan. Kirja onkin kokoelma erilaisia näkemyksiä eri asioihin. Siinä on myös omaelämänkerrallisia kuvauksia. Kerronta ei tosin noudata kronologista järjestystä, vaan Seppänen saattaa yhdessä kappaleessa siirtyä viisikymmentä vuotta ajassa eteenpäin.

Esko Seppänen: Oma Pääoma. Into Kustannus 2011. 320 s.

Seppänen ruotii maassamme parina viimevuosikymmenenä harjoitettua talouspolitiikkaa – aiheesta hän on kirjoittanut jo aiemminkin – ja valaisee jälleen kerran sitä järjettömyyttä, joka on liittynyt valtion omaisuuden jakamiseen lähes ilmaiseksi eri koti- ja ulkomaisille pääomapiireille. Näihin tapauksiin kuuluu mm. aikamme toiseksi parhaan (Paavo Lipponen on yhä paras) stand-up -koomikon Björn Wahlroosin saama jättipotti eli Sampo-pankki.

Vaikuttavimmillaan Seppänen on kuvatessaan paikkaa, jota myös pimeyden ytimeksi on kutsuttu – nimittäin Euroopan unionia, jonka hän tuntee paremmin kuin kukaan Suomessa tai ehkä muuallakaan. Kokonaan tätä kafkamaista linnoitusta tuskin tuntee kukaan. Ja se lienee tarkoituskin. EU:n elimien tarkoitus kun tuntuu olevan mahdollisimman hyvin häivyttää se, missä päätökset todella tehdään ja luoda niille demokraattinen julkisivu. Etenkin Seppäsen kuvaus perustuslakia suunnittelevan konventin toiminnasta nostaa hiuskarvat pystyyn. Kuva EU:sta tuo mieleen järjestelmän, jonka suunnittelijat ovat lukeneet paitsi Kafkansa myös Macciavellinsä ja Orwellinsa, ja tulos on sen mukainen. 

Seppäsen kirja ei ole ehkä täydellinen kuvaus politiikkamme rappiotilasta, mutta se on hyvä alkeisoppimäärä, joka toivottavasti antaa kimmokkeen hankkia lisätietoa. Valitettavasti vain monista hämäräpuuhista ei ole tehty minkäänlaisia selvityksiä.