Miten maailma loppuu?
Uusimmassa kirjassaan Miten maailma loppuu? Jussi Viitala pohtii vaihtoehtoisia loppuja ihmislajille. Kysymys ei kuulu, kuolemmeko sukupuuttoon, vaan milloin ja miten se tulee tapahtumaan. Maailmanloppu-sanaa Viitala käyttää melko vapaasti. Sillä tarkoitetaan eri yhteyksissä niin kulttuurin, geologisen aikakauden, planeetan, koko biosfäärin kuin ihmisenkin loppua.
Todennäköisintä Viitalan mielestä on, että tavalla tai toisella aiheutamme loppumme itse. ”Ihmiskunnan kasvu ja talous noudattavat syöpäkasvaimen logiikkaa, ja hoitamaton syöpä yleensä johtaa ennemmin tai myöhemmin kuolemaan,” hän kirjoittaa. Viitalan mukaan ihmisistä aiheutuvat ongelmat olisivat ratkaistavissa, jos käyttäytymistämme ohjaisi selvä järki ja kokonaisuuden hyväksi toimiminen. Vaistot kuitenkin määrittelevät tavoitteemme samoin kuin muillakin lajeilla. Vaistomme ”tavoittelevat vain seksiä, elossa säilymistä ja menestystä taloudellisessa, sosiaalisessa ja poliittisessa kilpailussamme lajitovereiden kanssa”.
Jussi Viitala: Miten maailma loppuu. Atena 2011. 250 s.
Lajina emme ole ainutlaatuinen edes siinä, että todennäköisesti tulemme aiheuttamaan oman loppumme. Myös ordoviikkikauden ”maailmanloppu” oli eliöiden itsensä aiheuttama. Yhteyttäessään kasvit sitoivat hiilidioksidia, jolloin sen pitoisuus ilmassa väheni. Kun kasvit levittäytyivät uusille alueille, lisääntyi myös yhteyttäminen. Ilmakehän hiilidioksidipitoisuus putosi entisestään, jolloin kasvihuonevaikutus heikkeni ja ilmasto jäähtyi. Suurin osa lajeista kuoli jäähtymisen seurauksena sukupuuttoon.
Muita, vaikkakin epätodennäköisempiä, mahdollisuuksia lajimme lopulle ovat esimerkiksi asteroiditörmäys tai nopeasti leviävä tappava tauti. Asteroiditörmäyksestä Viitala kirjoittaa: ”Olisi karmivalla tavalla lohdullista ajatella, että 32-kilometrinen Ganymede muuttaisi pikkuriikkisen rataansa ja lopettaisi kaiken kerralla ja komeasti. Silloin ei ainakaan olisi sitä häpeää, että katoaisimme maan päältä vain omaa typeryyttämme ja itsekkyyttämme.”
Olen lukenut useita kirjoja, joissa pohditaan ihmisen ja maapallon tulevaisuutta. Monet hyvistäkin kirjoista loppuvat usein jotenkin nolosti toiveikkuuteen ja katteettomaan uskoon ihmisen kyvystä selviytyä. Viitala ei tähän sorru, vaan jatkaa tyylikkäästi loppuun saakka:
”Me olemme joka tapauksessa maailmankaikkeuden rinnalla hetkellinen ja hyvin merkityksetön ilmiö. Usko omaan tärkeyteemme perustuu tarkastelumme perusteelliseen perspektiivivirheeseen. Ihminen on vain yksi evoluution oikku – kukoistaa hetken ja sitten häviää niin kuin kaikki muutkin jättäen jälkeensä vähän romua yhden maailmankaikkeuden peränurkan tomuhiukkasen pinnalle.
Kun tuntee katoavaisuuteensa, osaa arvostaa tätä hetkeä ja kun ei pidä itseään tärkeänä, voi joskus – ehkä – ymmärtää jotakin.”
Tässä on kerrankin kirja, jota voin suositella varauksetta kaikille.
Kommentit
Viitalan vertaus ontuu
Arvostelun mukaan Viitala kirjoittaa: ”Ihmiskunnan kasvu ja talous noudattavat syöpäkasvaimen logiikkaa, ja hoitamaton syöpä yleensä johtaa ennemmin tai myöhemmin kuolemaan,”.
Mitä tämä tarkoittaa? Aika paljon on maailmassa syöpiä sairastettu, mutta eipä nuo syövät ole mihinkään kadonneet. Uusiutuuko siis ihmiskunnan kasvu jossain toisaalla? Onko tässä vertauksessa syöpää kantava ihminen ikäänkuin ihmiskunta?
Mutta ihmisiähän on paljon, vertaus siis ontuu, pitäisikö vertauksen ihmisen kuvata jotain elämäntyyliä, kansakuntaa, jonkun mantereen asukkaita vai mitä? Euroopan väestönkasvu on taittumassa, onko eurooppa siis parantunut syövästä? Onko Aasian väestö agressiivinen syöpä, joka lähettää etäpesäkkeitä eurooppaan? Vai onko kerskakuluttava (länsimainen) elämäntapa maapallon tuhoava syöpä, joka lähettää etäpesäkkeitä kestävämpiin yhteiskuntiin, onko kestävässä luontaistaloudessa elävät ihmiskuntaruumiin syövättömiä osia?
Kiistän myös näkemyksen ihmiskunnan merkityksettömyydestä, Viitalalla on perspektiivivirhe, kyllähän ihmiskunnan perspektiivistä ihmiskunta on tärkeä ja minun perspektiivistäni minä olen tärkeä. Jos olisin vaikka joku planeetta eri aurinkokunnassa tai galaksissa, sitten ei tämän ihmisyksilön elämällä olisi merkitystä, mutta kun en voi kieltää olemustani.
Kuulostaa siis (kirjaa lukematta, tietysti!) jo tuhat kertaa kuullulta jaaritukselta, jolla ei ole mitään uutta tai omaperäistä annettavaa. Voin siis lämpimästi suositella lukematta jättämistä kaikille muillekin!
Lisää ontumia
Niin, täytyy vielä lisätä, että eihän yksittäisen ihmisen kuollessa (syöpään tai mihinkään muuhunkaan), elämä mihinkään tästä ruumiista katoa, vaan (jos ei tuhkata) ruumis voi tarjota elinympäristön lukuisille selkärangattomille ja sienille yms. (ja jos ei haudata) esimerkiksi kaksisiipisille ynnä muille hyönteisille. Toivoisin Viitalalle hiukan perspektiiviä!
Syöpäkasvainvertaus on
Syöpäkasvainvertaus on mielestäni hyvinkin toimiva ja osuva!
Itse olen ajatellut asian niin että ihmiskunta tosiaan on syöpäkasvaimen kaltainen, jossa yksittäinen ihminen toimii ikään kuin syöpäsoluna tai kasvaimen pienenä pesäkkeenä. Ihminen taistelee olemassaolostaan samaan tapaan kuin syöpäsolu ajattelematta seurausta.
Syöpä kasvaa ja kehittyy aikansa, kunnes on vallannut isäntäkehon niin vahvasti että kriittinen piste ylittyy ja keho alkaa heiketä ja lopulta kuolee.
Jos ajatellaan tätä planeettaa isäntäkehona ja ihmistä sen syöpänä, ei vertaus ole mielestäni kovin kaukaa haettu?
Jokainen eläinlaji toimii tietynlaisena osana tätä systeemiä, mutta valtaosa muista lajeista tukee toiminnallaan luonnon tasapainoa eikä suinkaan tuhoa sitä samalla tavoin kuin ihminen.
Hyvin yksinkertaistettuna suurin osa lajeista siis toimii hyvien solujen tavoin ja tukevat kehon toimintaa, kun taas ihminen toimii syöpäsolun tavoin turmellen kehoa pikkuhiljaa. Öljynporaus, sademetsien tuhoaminen, kaikkien luonnonvarojen riisto ja suunnaton turha saastutus, mitä muuta se olisi kuin em. kuolemaan johtavaa toimintaa?
Tietenkin vertaus on vain suuntaa antava. Syöpäsolu ei kykene muodostamaan ajatusta tai pohtimaan olemassaoloaan, mihin ihminen pystyy. Mutta ihminenkin toimii massana, eli vaikka tietoisuus ihmisen elämäntapojen tuhoisuudesta on, silti jokainen osaltaan jatkaa saastuttamista ja riistoa.
On sitten hyvä vertaus tai huono, niin itse näen kokonaiskuvan juurikin samalla tavoin kuin tässä kuvailtiin. Täytynee tuo kirja hankkia ihan mielenkiinnosta.
Syöpä kuolee isännän mukana
Minustakin ihmisen vertaaminen syöpään on osuva. Syöpäkasvaimen tavoin mekin tarvitsemme isäntäämme elääksemme - tappaessamme isännän kuolemme samalla itsekin.
Ihmisen tietoisuus on vajavainen. Emme voi itsellemme mitään, vaan käyttäydymme yhtä hallitsemattomasti kuin syöpäsolut. Moni meistä myös kuvittelee ihmisen irralleen muista elollisista. Monimutkaisina eliöinä olemme kuitenkin täysin riippuvaisia monimuotoisesta luonnosta. Tuhotessamme elinympäristömme tuhoamme omat mahdollisuutemme.
miten maailma loppuu
Meille annettin mahdollisuus, mutta heitettiin se mahdollisuus menemään. Vai onko meillä aikaa viellä korjata raskaat virheemme? On meillä mahdollisuus viellä aikalisään, siis antaa lisä aikaa siviilisaatiolle, luonnolle ja elokehälle.
Kirjoita uusi kommentti