Me ja muut

Lajikumppaneiden jaottelu meihin ja muihin on homo sapiensille tyypillistä käyttäytymistä. Presidentinvaalit sopivat mainiosti ihmisten luokitteluun – varsinkin toinen kierros, jossa jäljellä on jaon kannalta juuri optimaalinen määrä ehdokkaita.  

Niin kaduilla kuin kotien kisakatsomoissakin väki jakautui sujuvasti Sauli Niinistön ja Pekka Haaviston kannattajiin. Monet vaaransivat turvallisuutensa osoittamalla kantansa rintamerkein. Tunsin itseni jälleen kerran ulkopuoliseksi, sillä en kuulunut kummankaan kannattajiin. Minulle pienemmän pahan valinta näistä kahdesta oli yhtä vaikea tehtävä kuin yrittää ensimmäisellä kierroksella löytää kahdeksasta ehdokkaasta vähiten kelvoton. Eikä vaalitenteistä ollut apua. Aiemmissa presidentinvaaleissa toisen kierroksen ehdokkaat olivat haastaneet toisiaan viihdyttävästi. Nyt vastakkainasettelun aika näytti olevan Saulin ja Pekan osalta olevan ohi – vaalit tuntuivat olevan pikemminkin kannattajien kuin ehdokkaiden välillä.

Jouduin siis pohtimaan ehdokkaita varsin kevyin perustein. Saulissa minua miellyttää puhetapa, sillä hänen suustaan ei kuulu stadilaista narinaa eikä itäsuomalaista löysää lällätystä. Varsinaissuomalainen puhe on kuin sivistynyt brittienglanti – niin Sauli, Tony Blair kuin agentti Johnny Englishin roolissa esiintynyt Rowan Atkinsonkin kuulostavat hyviltä, vaikka sanoisivat vaarallisia tai hölmöjä asioita. Plussaa Sauli saa myös hienoista kasvonpiirteistä ja tummasta kiharasta tukasta. Hän on myös kiitettävästi pitänyt esillä ilmastonmuutosta. Itse asiassa hän nosti sen jo vuoden 2006 presidentinvaaleissa isoimmaksi uhkakuvaksi, kun taas Tarja Halonen piti suurimpana riskinä lintuinfluenssaa.

Miinusta Saulille tulee kokoomuslaisuudesta, epäilyttävistä talouselämän tukijoukoista sekä työkeskeisyydestä. Hänen puolisonsa on kyllä melko nätti, mutta suutaan tämän ei kannattaisi avata. On järkyttävää, kun nuori nainen puhuu isänmaasta sävyyn, joka sopii paremmin sota-ajan kokeneille.

Pekan ihmisoikeuspuheet harmittavat minua. Maapallo on sellaisissa ongelmissa, että tilausta olisi pikemminkin ihmisvelvollisuuksille. Pekan puheet sikatilojen kuvaajista kotirauhan rikkojina ja röyhkeiden susien paheksunta eivät minua miellyttäneet. Hän myös pohti, että tietyissä tilanteissa Natura-alueen purku kaivostoiminnan tieltä olisi mahdollista. Tukijoukot kuiskuttelivat, ettei Pekka ajattelisi näin oikeasti, vaan puhuisi niin saadakseen ääniä. Tein mielessäni Pekallekin miinusmerkinnän epäilyttävistä tukijoukoista. Puolison hymyilevistä silmistä sen sijaan kirjasin plussan. Minua myös miellyttää ajatus, että presidentin puoliso perustaisi Mäntyniemeen hiussalongin, vaikken itse kampaajien palveluita käytäkään.    

Kolmaskin vaihtoehto toki on, mutta nykytilanteessa se on huono, koska ketään ei kiinnosta selvittää, miksi jotkut jättävät äänestämättä tai äänestävät tyhjää.  Jos syntyisi uudenlainen vaalikulttuuri, jossa ei puhuttaisi nukkuvista, vaan paneuduttaisiin äänestämättömyyden syihin, muuttuisi kolmas vaihtoehto todelliseksi vaikutusmahdollisuudeksi.

Kun helmikuun ensimmäisenä sunnuntaina kävelin paukkupakkasessa kohti vaalipaikkaa, en edelleenkään ollut valinnut Saulin tai Pekan välillä. Matkan varrelta seuraani liittyi koulun vanhempainilloista tuttu nainen. Hänelle valinta oli ollut helppo ja innoissaan hän selitti minulle ehdokkaansa ylivertaisia ominaisuuksia pitäen itsestään selvänä, että aioin äänestää samaa miestä.

Vaalipaikalla tartuin hymyillen ovenkahvaan. Valintani oli vihdoinkin tehty. Kirjoitin lippuun numeron, jolla pystyin neutraloimaan tuttavani antaman äänen.