Luonnollisesti hullu

Marko Hamilon runsaasti polveileva, poleeminen ja puhutteleva tietokirja aiheutti – nimenomaan polveillullaan – päänvaivaa sisältöä analysoidessa. Voi olla että se jäi tulkinnalliseksi ja vastaanottajan vastuulle. Laitetaan siis pallo pyörimään...

Esipuhe muistuttaa Jokelan ja Kauhajoen koulusurmien jälkipuinnista. Tuolloin median ja itse laitoksen työntekijöiden huomio kiinnittyi vastaavien tapahtumien ennalta ehkäisyksi: häiriintyneeseen nuorisoon kävelevinä aikapommeina. Ongelma vain oli että mediankin mukaan riskiryhmään kuului profiloinnissa masentuneet, koulukiusatut nuoret, joita on kymmeniä ja taas kymmeniä tuhansia enemmän kuin koulusurmaajia. Eli ohitettiin suvereenisti nuorten kuuntelu ja ongelmien ymmärtäminen ja siirryttiin tielle, jossa masentuneita ja kiusattuja nuoria leimattiin potentiaalisiksi surmaajiksi. Tämän saivat jälkikäteen todistaa monet, milloin rikosepäilyn kohteeksi joutuneidensa maalauksiensa takia ja milloin puhtaasti kiusaamistarkoituksessa tehtyjen perättömien ilmiantojen muodossa. Jostain käsittämättömästä syystä niin kouluhenkilökunnalla kuin median edustajillakin jäi julkisesti toteamatta se, että valtio lopetti viimein 2003 kokonaan alaikäisten psykoterapian korvauskäytäntönsä. Vastaava koulutoimen johtaja Jari Leinonen ei näe tilannetta huolestuttavana, vaikka oppilaiden jono koulupsykologeille on jopa 2 - 3 kuukautta.

Luonnollisesti hullu. Avain 2011. 159 s.

Aasinsilta siihen että ahdingossa elävät ihmiset ovat tuottavaa pörssivaluuttaa, joka näkyy julkisen sektorin rökityksellä, "hoitaen" sitä markkinataloushengessä, on asia jota alalla työskentelevät eivät uskalla nostaa tarpeeksi julkisuuteen. Lapsikin oppii nykyajasta sen miten tulevaisuuden kustannuksista vastaa se joka viimeiseksi maailmaan jää. Entä miksi pyrimme kieltämään että nuorille koulussa opetetut ihanteet ovat totaalisesti ristiriidassa aikuisten ja etenkin idoleiksi tyrkytettyjen mediahahmojen maailmassa?

Käsittävätkö lekurimme ylipäätänsä, millaisessa historian trendissä me oikein elämme? Jenkkilän psykiatrian virallisessa uudistamisprosessissa ollaan nyt tilanteessa jossa menetyksestä johtuva suru, ujous tai apaattinen käytös saatetaan kohta luokitella mielenterveyden häiriöiksi. Vuonna 1840 Yhdysvalloissa tunnettiin vain yksi mielisairaus. Vuonna 1917 APA tunnisti jo 59 eri mielitautia. Kasvu on ollut hurjaa. Uusimmassa käsikirjassa mainitaan jo 350 eri tautia. Ja kyllä, trendi on samansuuntainen Suomessakin. Meidän jokaisen päässä ja elämän kokemuksessa.

Otetaan vielä hetkeksi takaisin koulusurmiin ja varttuvien lasten sekä heitä kaitsevien aikuisten opettavaisista väleistä: koulukiusaamisessa kadotetaan – aikuisten hyväksymän ja keskenään sopiman pohjan mukaisesti – aikuisten kokema maailma lasten maailmasta. Tuloksena on sadistinen leikki jossa lapset pyrkivät kasvattamaan oman "hovinsa" valtaa, aikuisten seuratessa tilannetta jossa ei ole enää täyttä varmuutta siitä kumpi kulttuuri ja kokemusmaailma kasvattaa kumpaa? Kontekstin kautta mieleeni tulee elokuva nimeltään Battle Royale. Siinä aikuiset yhdessä kulttuuria ohjaavan valtiokoneiston myötä laittavat lapset väkisin taistelemaan aseellisesti toisiaan vastaan ja ilman tähän mukaanmenoa lapsi tapetaan. Aikuiset taas juhlivat jokaista lapsisankaria. Mieleeni tulee myös hiljan uutisoitu tutkimus jossa tosi-teeveetä seuraavat nuoret hyväksyivät kiusaamisen avoimemmin kuin niitä seuraamattomat. Tältä pohjalta on helppo hyväksyä ajatus että yhteiskunta on sairas kuten sen toiminnan nykyisellään validisoima länsimainen lääketiedekin.

Millaista ihmiskulttuuria tämän päivän maailmalle tarjotaan? Luottamus putoaa niin oikeudenvalvonnan ja sen jakamisen, politikoinnin kuin terveen sosiaalisen dynamiikankin osalta seuraavalla perustelulla: jos ihmiset luottavat oikeuslaitokseen, he eivät ota sitä herkästi omiin käsiinsä. Moniko on seurannut alempien oikeuskäsittelykuvioiden alas dumppaamista Suomessa? Tämä psykologinen lukutaidottomuus tuntuu leimaavan ylläpitämäämme maailmaa vahvasti. Kaiken olevan tulkinnallisesti rahasta kiinni.

Kirja nostaa tieteenteorian tulkinnan kautta esille nimiä kuten Edward O. Wilson, Ilkka Niiniluoto, Olli Tammisola ja Richard Dawkins. Osa liitettyinä vahvemman eloonjäännin alleviivauksesta, rasistista ajattelutaipumuksista ja sosiaalisten hierarkioiden luonnollisuutta korostavuudesta aina oikeistokonservatiivisuuteen. Toki vastakkain asettelu on helppoa mutta itseäni olisi kiinnostanut lukea enemmän taustaa näistä persooniin kytkeytyvistä maailmanhahmotuseroista. Eihän tiedettä tehdä irrallaan tekijän persoonasta, eikä tiede ei ole näistä tekijöistä mitenkään itsearvoisesti puhdasta. Tuskin tulee ikinä olemaankaan. Tieteen saralla sosiobiologia sekä evoluutiopsykologia jakavat historiamme saralla paljon kuraa ja saastaa – painolastin ollessa selvä – mutta myös kulloinkin toivotuksi katsotun suunnan saattamiseksi loogiselta kuulostavaan muotoon. Näin asia toimii tänäkin päivänä. Kyse on tasa-arvon, sosiaalisten hierarkioiden yms. ilmiöiden biologisilla malleilla selvitettävistä juurista, eli poliittisesti tulenpalavasta asiasta. Varsinkin kun asialla on mm. taloustieteilijöitäkin.

Kuvailut ihmiskunnan alkuhämärästä romantisoivat ja osin populaarit tulkinnat esi-isistämme menevät yksipuolisuudessaan metsään. Kulttuureiden kirjo kun on ollut ihmisillä tolkuttoman laaja, jo samoilla maantieteellisilläkin alueilla. Lajimme voi mitä ilmeisemmin toteuttaa itseään ja kokea kulttuurisia tarpeitaan jopa tukahduttamalla niitä? Samoin etnobotaniikka tarjoaisi tietoa mm. raskauden keskeytyksiin käytetyistä, ja jossain paikoin edelleenkin kulttuurissa mukana kulkevista kasveista, kirjoittajan esittäessä asian tavalla jossa raskauden keskeytysmenetelmiä ei olisi ollut tunnettu ennen nykyaikaa.

Kirja ottaa kantaa päihderiippuvuuteen, yhtenä perimmäisenä syynä nykyisiin mielenterveydellisiin ongelmiin, mutta se ei erittele tämän seikan taustoja. Miksi päihteet maistuvat niin hyvin tämän päivän maailmassa? Pelkkä helppo saatavuus ei siihen johda, sen todistaa jo Portugalin heroiinin käytön kriminalisoinnista vapauttamisenkin jälkeinen kehitys. Tilanne on kääntynyt päälaelleen, käyttäjä määrien alati vähentyessä.

Kirjoitusviite kehittyneimpiin maihin, joissa kunniakulttuuri ja halu kostaa yksilölliset ja kollektiiviset nöyryytykset siteerataan, ei psykologisiksi vaan institutionaalisiksi järjestykseksi, oikeusvaltioksi on omituinen. Tähän saumaan kirjoittajalle olisi avaavaa tutustua esim. puoliapinoista saatuihin tutkimustuloksiin. Myös useat sosiaalisesti elävät parvilinnut ja hyönteiset, kuten eräät matelijatkin omaavat luontaisesti (kuten vietti- ja vaistotoimintoiset ihmisetkin?) samoja piirteitä joko kulttuurissaan tai perimässään. Myös lainausmerkeissä vilahteleva termi "ihmisen tehdasasetus" saa osin tätäkin kautta hieman huvittuneen ajatusjuoksun. Mikä ihme voi olla kädellisten tai hominoidienkaan tehdasasetus? Ihminen ei ole elänyt milloinkaan ilman kulttuuria ja sen mukana tuomia, kulloinkin toimiviksi tai toimimattomiksi havaittuja normeja.

Hyvin mielenkiintoisia olivat taas kirjoittajan ajatusketjut mielenterveysongelmien projisoimisesta väkivallan syiksi nimenomaan terapiateollisuuden ja sensaatiohakuisen lehdistön intressien takia.

Vaan onko ihminen luotu onnelliseksi? Ei kai masennuksessa voi olla mitään luonnollista tai hyvää? Kriittistä keskustelua mielenterveyden häiriöistä vaikeuttaa se, että diagnoosi kategoriat ovat oirekeskeisiä eivätkä oikeastaan edes ota kantaa häiriön tai ongelman aiheuttajaan. Ero fyysisiä sairauksia tutkivaan somaattiseen lääketieteeseen on todella räikeä. Missä vaiheessa ja miten epätasapainoisessa yhteiskunnassa mielenterveysongelmat ovat vain osa tasapainossa pysymisen malleista? Entä projisoidaanko koko institutionaalinen vallankäyttö osoittamaan rakenteelliset ongelmat yksilöön kohdistettaviksi ongelmiksi? Voiko osa ongelmaa olla edelleenkin totaalisen väärät hoitomenetelmät jotka nojaavat kemiaan eikä tunnemaailman työstöön?  Moni mielenterveysongelmainen kokee vaikeuksia empatiaan, yhteenkuuluvuuden ja omasta minästä huolehtimisen tärkeydestä. Kulttuuri jossa ihmiset käyttävät kaiken vapaa-aikansa itsensä viihdyttämiseen tavalla joka on hyvin kaukana heidän todellisesta elämästä ja arjesta on vakavasti pois raiteiltaan, yhtenä esimerkkinä tästä voisi olla vaikka se miten suomalaiset käyttävät keskimäärin vuorokaudestaan kaiken työnteon jälkeen noin 45 minuuttia teeveen, tietokoneen, yms. ääressä ja vain noin kuusi minuuttia kasvotusten perheenjäsentensä kanssa keskustellen.

ADHD-"ilmiöstä" kirjoittaja nostaa syy-yhteydeksi raskauden aikaisen tupakoinnin ja kokeman masennuksen – mutta mielenkiintoisimpina paloina – evoluutiopsykologian saralta myös muuttuneen ihmisyhteisön vaateet, jotka voisivat oikeastikin suosia sen kaltaisia persoonia? Toistaiseksi tunnumme menevän lääkehoidossa sekä erityisopetuksessa. Oli niin tai näin, uskon että kiristyvä media ja koulumaailma tulee vaatimaan lapsista irti vielä tuntemattomia "sopeutumisongelmia" täysin mahdottomista mutta samalla tulevaisuuden suhteen epävarmoilta tuntuvista ympäristövaateista johtuen. Myös koliikkia kirjassa tarjotaan yhdeksi tällaisista seikoista johtuvaksi tekijäksi. Luvun luettuani en pysty parhaalla tahdollanikaan torjumaan sitä mahdottomana. Tuudittautuminen nykyiseen lääketieteelliseen diagnoosiin tuntuu epäloogiselta. Vaikka tiede ei tiedä tosiarvoisesti koliikin syytä / syitä, on se diagnosoitu, nimetty, luokiteltu eli "tunnistettu". Pelkästään tämä näennäinen tieto ja turva riittää oksanhangaksi johon ripustaudutaan herkästi.

Entä ympäristöön sekä suoraan perimäämme vaikuttavat kemialliset yhdisteet, lääkkeet ja saasteet? Niitä voi tuskin laskea ulos ihmisten käyttäytymiseen vaikuttavina tekijöinä, hormoonihäiritsijöineen ja vierasaineineen? Entä muut, vielä lasten kengissä lujaa eteenpäin juoksevat tieteellisestä kentästä imetyt kaupalliset, mm. teknologiasovellutukset? Näitä kirja ei mainitse lainkaan aiherajauksensa takia.

Vastoin kirjoittajan kuvaa kielestä, ajatusta yksin tuottavana rakenteena rohkenen olla hyvinkin eri mieltä. Kieli saattaa enemminkin suosia tietyn tapaista ajattelua kulttuurisidonnaisesti? Monilla eläinlajilla on maantieteellisestikin vaihteleva kielensä, niin ruumiin, silmien kertoma sekä kielellinen asunsa. Esim. yleisesti tunnettu väite on valaiden ihmiskieltä hyvin monimutkaisempi rakenne. Etologiaan syvempi tutustuminen olisi tuonut kirjoittajalle varmasti lisäpontta ja ideaa sisällön suhteen? Loppujen lopuksi jos yhteiskunta elää ns. tossun alla, voisi olettaa että tämä näkyy kielessäkin, jopa kehityskaarellisesti eri aikakausina eri tavalla?

Kirja ravistelee tästäkin eteenpäinkin mukavasti niin kognitiivisen terapian, psykoterapian kuin vaikkapa sielunhoitajienkin vakiintuneita käsityksiä ihmisestä omine lainalaisuuksineen. Osin medikalisoinninkin vaikutuksesta katsomme että masentunut tarvitsee ammattilaisen eikä ystävän apua. Psykoanalyyttisten tulkintojen sijaan masennuksen mielekkyys on kuitenkin ennen kaikkea siinä että se pakottaa pysähtymään ja arvioimaan uudelleen elämän perusvalintoja. Nämä ovat tärkeitä ja arvokkaita hetkiä.

Olisiko mahdollista, että ennennäkemätön paine olla onnellinen, toisin sanoen olla optimisti ja ilmaista korostuneesti positiivisia tunteita on ainakin osasyy epäonneen? Entä voisiko ihmiselle riittää maltillinen tyytyväisyyden tunne suurentelevan onnellisuuden tavoittelun sijaan? Epärealistisista haaveista ja ylimitoitetuista itseä koskevista odotuksista luopuminen voi olla terapeuttista. Toisinaan tähän tarvitaan masennus. Se ei ole paha tai torjuttava asia. Kirjan keskeinen sanoma on, että luonnollinen ei tarkoita samaa kuin terveys eikä terve tarkoita samaa kuin hyvä. Happy-go-lucky -elämänasenne voi sopia hyvinvointivaltion kuplaan, mutta mikäli sen luhistuva nitinä jää kaikkien tiedostettujen vaistotoimintojen ulkopuolelle itsesuggestion omaisina, suojelua tarjoavina seikkoina, niin tämä pitkälle viety itsen ja maailmansa suojelu kääntyy vastaan.

Voisiko ihmisellä olla itsevarmuutta ihannoivassa yhteiskunnassa huono itsetunto siitä, että hänellä on huono itsetunto? Lisäksi kun ajattelee että nykyinen ns. psykologinen elämänhallintakirjallisuus tulee lähes poikkeuksetta Yhdysvalloista, niin olisiko ihmisen syytä vastapainoksi lukea joskus venäläistäkin kirjallisuutta? Evoluutionäkökulma voisi kirjailijan mukaan ehkä palauttaa psykiatriaan takaisin ihmiskuvan ulottuvuuksiin sosiaalisuuden, valtahierarkioiden sekä rakkauden jotka aivojen funktionaalisista magneettikuvista ja välittäjäaineiden kemiasta lumoutunut biologinen psykiatria on kadottanut.

Meille ei ole syntynyt luontaista emotionaalista valmiutta lähteä pois huonosta yhteisöstä. Se on taito joka täytyy modernissa yhteiskunnassa opetella itse. Ihmisten käytöstä voisi rohkaistua lukemaan myös terveenä reaktiona sairaassa yhteiskunnassa, antamatta asiaa uskonnon kaltaisesti yksilöille anteeksi tai laillisilla doupeilla pakkolomalle ohjatuksi, vaan vaihtoehdoksi valottamalla heille yhteiskunnan nykyisen toimivuuden ja oman tunne-elämän välisiä kytkentöjä. Tämäkin voisi olla mahdollisuus itsensä oivaltamiseen ja kokemuksen kautta todentamiseen.

Olen itse monista kirjan kohdista samaa mieltä, ollut jo ala-aste ikäisestä saakka. Asiasta viranomais- tai hoitohenkilökunnan kanssa puhumisen mahdottomuus on ollut osa lapsena pähkäiltyä oivallusta. Miksikö??

JK. Nyt opintojeni alla olevassa koulussa on kahden ja puolen vuoden aikana yksi oppilas hirttänyt itsensä asuntolaan, yksi kuollut lääkkeisiin / huumeisiin kotibileissään sekä yksi juuri valmistunut löytyi kotoaan epäselvien olosuhteiden seurauksena kuolleena. Olkoon tämä arvostelu omistettu heille.