Kuntalaitoksen tuhoutuminen

Luku on julkaistu teoksessa Postlokaalinen kulttuuri ja julkaistu Matti Sarmelan luvalla.

Kuinka rakennemuutos tunkeutuu suomalaisiin kuntiin? Tämän teoksen näkökulmasta kunta on seura­kunnan ohella viimeinen pai­kallinen yhteiskuntarakenne ja jäänne ajalta, jolloin yhteisön ajateltiin huolehtivan jäsenistään ja heidän kulttuu­ristaan. Postlokaalisessa ym­päristössä kuntien yhteisöllisyys katoaa; kunnat niin kuin muutkin  paikalliset kulttuurirakenteet aina kansallisvaltiota myöten lakkaavat vähitellen toimimasta.

Viime vuosina kunnat ovat joutuneet taloudellisiin vaikeuksiin ja niitä on yritet­ty pelastaa erilaisilla saneerausohjelmilla, jotka  noudatta­vat liike-elämän malleja, muut­tamalla kunnalliselämä yritystoimin­naksi. Delokaalista valtio­kulttuuria rakennet­taessa, puoluepolitii­kan valtakaudella, kunnille kasattiin niin pal­jon lakisääteisiä tehtäviä, et­teivät ne selviä jatku­vasti kasvavista kustannuksista. Ainoa keino pelastaa kunnat olisi paluu takaisin aikaan, jolloin kunta oli itsenäi­nen kollektiivinen yhteisö, joka mitoitti palvelunsa omien paikallisten resurssiensa mukaan. Tällainen ajattelu ei ole enää mahdollista, se on vastoin  palveludemokratiaa ja yksilönoikeuksia. Julkisten palvelujen tulee olla kaik­kialla maassa samanlaisia, niiden saatavuus, kansalaisten tasa-arvo ja kuntien demokratia yritetään pelastaa yk­sityistämällä, kilpailuttamalla ja keskittämällä palvelujen tuottaminen tai yhdistämällä kuntia yhä suuremmiksi yk­siköiksi.

Meritokratia ei ylipäätään tunne muuta keinoa kuin keskittäminen. Markkinatalouden hallitsemassa ympäristössä kuntalaisten sosiaaliturvasta huolehtiminen, terveydenhoito,  koulutus – koko ihmiselämä – muuttuu lii­ketoiminnaksi, nykymuodikkaan termin mukaan yrittämiseksi. Kuntalaitoksesta  on tulossa globaalin kehityksen este ja kunnat korvautuvat uusilla rakenteilla, niiden tilalle tulevat keskitetyt globaalit teknosysteemit.

Nykyisessä, postlokaaliseksi muuttuvassa ympäristössään kuntien tulisi selviytyä muuttumalla itse liikeyritykseksi tai ulkoistamalla ja kilpailutta­malla palvelujen tuottaminen. Kehityksen avainsanoja ovat tulosvastuu, kus­tannustehokkuus ja yrittä­jyys. Kuntien olisi nyt muututtava tulosvastuullisiksi toimijoiksi, yrityksiksi; niitä johtaisi yritysjohtaja ja ne tuottai­sivat tulosta noudattaen samaa strategiaa kuin menestyvä tuotantolaitos.

Koko kunnal­liselämän pitäisi perus­tua yrittäjyy­teen. Kaikkien palvelujen tuottaminen on nyt kilpailutettava, kuntalaisten tar­peista saisi huolehtia yri­tys, joka te­kee sen kaikkein halvimmalla. Kunnalliselämään on tullut uusi toimija, kolmas sektori ja yhä suurempi osuus palvelujen tuottamisesta siirtyy vähitellen valtakunnallisille tai kansainvälisille yri­tysryppäille. Seuraavaksi kunta­talouden tuottavuutta lisätään keskittämällä yhteen järjestelmään sellaisia toimin­toja, jotka voidaan hallita tieto­verkkojen avulla ja hoitaa yhteisesti koko maassa; se on yksi muoto postlokaalista etäännyttämistä, julkisten teh­tävien siirtämistä pois paikallisyhteisöistä. Kuntien muuttaminen liikeyrityksiksi tai  palveluiden ostaminen ul­kopuolisilta ei ole pelastanut kuntien taloutta, mutta prosessi jatkuu.

Kuntien yhdistäminen on ollut käynnissä jo vuosikymmeniä. Tavoitteena on saada kuntien "väestöpohja" riittävän suureksi, jotta ne selviäisivät palvelujen tuottamisesta tai hankkimisesta. Yhä harvemmin muistetaan tutki­muksia, joiden mukaan monet pienet kunnat ovat selvinneet palveluiden tuotannostaan yhtä hy­vin kuin suuretkin. Mitkään selvitykset eivät osoita kiistattomasti, että kuntien yhdistäminen ratkaisisi niiden taloudelliset ongelmat, mutta postlokaalistuvassa ympäristössä oman kunnan hävittäminen on edistysuskoisille paikallispoliitikoille ainoa keino sopeutua tulevaisuuteen.

Joissakin kehityssuunnitelmissa uusi tehokas paikallis­hallinnon yksikkö olisi maakunta, se hoitaisi keskitetysti koulut, terveyskeskukset, lasten ja vanhusten palvelut. Siitä on jo lyhyt matka kokonaan ulkoistettuun ja yksityistettyyn palvelutuotantoon. Kuntien yhdistämistä koskevat selvitykset puhuvat kehitysuskon kieltä ja perustelevat yhdistymistä ennen kaikkea synergiaedulla, säästöillä jot­ka saadaan, kun päällekkäiset toiminnot poistetaan. Käytännössä se tarkoittaa kunnalliselämän keskittämistä suurkunnan keskuk­seen, jonne aletaan rakentaa uusia entistä suurempia kunnantaloja, keskuskouluja, monitoi­mitiloja – kuntakes­kuksia, koulukeskuksia, urheilukeskuksia, kauppakeskuksia, viihdekeskuksia. Samalla sulje­taan lopetettujen kuntien oma historia, kulttuuri siirtyy yhä suurempiin keskuksiin. Kuinka paljon Suomesta on poistettava päällek­käisiä toimintoja, jotta virkamiestyö voitaisiin lopettaa kokonaan ja kuntien keskittäminen fi­naalistuisi?

Nyt vuonna 2012 on tultu uuteen vaiheeseen. Vuoteen 2014 mennessä koko kuntalaitos halutaan "uudistaa" totaalisesti niin, että jäljelle jää 70, ehkä vain 20 suurkuntaa, jotka rakentuvat kau­punkikeskusten ym­pärille. Vä­hintään 236 nykyistä kuntaa hävitettäisiin Suomen kartalta. Suomen maantiede muuttuu aluekeskusten verkos­toksi. Kuntaliitoksille on annettu nimi Paras-hanke ja sen perusteissa yhdistämistä pidetään välttämättö­mänä, pa­kollisena, koska työikäisten määrä pienennee ja väestö ikääntyy, työssä käyvien ja vanhusväestön "huoltosuhde" ja kansantalouden "kestävyysvaje" muuttuvat kestämättömiksi, lisäksi muuttoliike keskuksiin kasvaa.

Selvityksen taustaosa pyrkii kate­gorisesti osoit­tamaan, etteivät kunnat pysty lähivuosina enää selviytymään menoistaan. Suomen kuntalaitos on siis tullut tiensä päähän. Taustaselvitykset eivät oikeastaan vastaa kysymyksiin, muuttuu­ko työssä käyvien ja vanhusten määrä kuntia yhdistämällä ja selviääkö Suomi paremmin keskittämällä kansalai­set pienempiin tai suu­rempiin metropoleihin ja jättämällä yhä suuremman osan maasta autioituvaksi periferiaksi. Kuntakeskustelussa on kysy­mys keskittämisestä, gigapoliuskosta, samoilla argumenteilla kaikki Suomen valtiolli­set rakenteet voidaan so­peuttaa postlokaaliseen tulevaisuuteen ja hävittää maailmankartalta.

Kuntien ylle nouse maailmantalouden hegemonia. Erityisesti kunnallinen terveydenhoito on leimattu tehottomaksi, kansalaisten valinnan vapautta rajoittavaksi ja epädemokraattiseksi. Kunnilla ei ole mahdollisuuksia tuot­taa tasaveroisesti hoitopalveluja, terveyskeskukset ovat huonosti johdettuja verrattuna yksityisiin laitoksiin, yrittä­jähenkisissä kehitysutopioissa kansainväliset lääkärikonsernit voivat tuottaa suomalaisten terveyspalvelut paljon tehokkaammin ja taloudellisemmin kuin joku paikallinen kuntayhtymä ja niillä on monin verroin enemmän talou­dellisia resursseja investoida tutkimukseen, kehittämiseen ja osaamiseen.

Mannermaiset koulutuskonsernit voivat tehostaa ja yhdenmukaistaa koulutuksen eurooppalaisia vaatimuksia vastaaviksi ja tuottaa maailmantason osaajia,  jotka kykenevät sopeutumaan globaalin suoritusympäristöön. Kuntalaisten tarpeista tehdään menesty­vää taloustoimintaa, jota ohjaa kaupallinen etiikka, tuloksen tekeminen. Terveyskeskusten ja vanhusten hoidon liikelaitostaminen ja yksityistäminen on alkanut; suuri osa lääkäreistä on jo siirtynyt suuriin "monikansallisiin" ter­veysalan yrityksiin. Lastenseimet ja -tarhat ovat yksityisen yrittämisen piirissä, uusliberalistinen koululaitoksen yksityistäminen on jo tunkeutumassa Suomeenkin.

Viimeisiä yksityistämisen vaiheita on ollut ns. pakkoyrittämi­nen. Kunnat niin kuin yksityiset yrityksetkin ovat ryhtyneet muuttamaan työtehtäviään yrittämiseksi. Työsuhteessa olevasta työntekijästä tehdään yrittäjä, jolloin kunnan ei tarvitse maksaa työnantajien kustannuksia. Paikallista ta­louselämää monipuolistetaan yksityistämällä ne kunnalliset palvelut, jotka ovat tuotantoelämän kannalta välttä­mättömiä, joita työssä käyvät kansalaiset pakostakin tarvitsevat. Vähitellen kansainvälinen pääoma ottaa hal­tuunsa kaikki kaupallisen kunnalliselämän sektorit, koko kulttuurin.

Kustannustehokkuus on taikasana, jonka avulla paikalliset ja kansalliset rakenteet voidaan mustamaalata ja siirtää EU-konserneille. Usko kilpailuttamiseen on kuin uskoa yliluonnollisiin voimiin, joita yksityisillä yrityksillä oli­si hallussaan. Jos työntekijöiden palkkatasossa ei ole eroa, yksityinen yritys ei voi pitemmän päälle olla julkista laitosta kustannustehokkaampi, eikä tutkimusten mukaan olekaan, ja kaiken lisäksi tuottaa vielä voittoa omistajil­leen.

Monilla aloilla ulkoistaminen ei tule tarjoamaan vaihtoehtoa, koska alaa hallitsevat suuryritykset, joilla ei ole kilpailijoita. Terveydenhoidossa yksityinen sektori on jo voimakkaasti kasvanut ja keskittynyt. Suomalaisillakin luulisi olevan riittävästi kokemuksia siitä, mitä tapahtuu, kun yritykset saavat monopoliaseman ja integroituvat suuriksi kansainvälisiksi konserneiksi.

Postlokaalinen rakennemuutos on jo alkanut eikä sitä voida enää pysäyt­tää. Vähitellen, yksityistämisen mukana kunnista tulee valvontaporras vailla todellista asemaa kuntalaisten elä­mässä, ja ne voidaan lopettaa kokonaan, niin kuin läänitkin, ja antaa kansainvälisten teknosysteemien tuottaa keskitetysti kaikki kansalaisten tarvitsemat palvelut, yli kaikkien paikallisten rajojen. Näin maasta häviää vähitel­len paikallinen julkishallinto ja virkamieskulttuuri, ne eivät vastaa vapaan markkinatalouden vaatimuksia. Palvelu­jen olemassaolo, saatavuus, tulee tärkeämmäksi kuin niiden paikallisuus, ja keskitettyä palveluntuotantoa voidaan perustella kehitysuskonnon kaikilla argumenteilla, positiivisen kehityksen vastaan sanomattomilla doktriineilla. Hyvinvointivaltion kaatuessa uudet eettiset teknosysteemit, palveluteollisuus, korvaavat jäykät, lokeroitu­neet virkamiesrakenteet.

Kuntien lakkauttaminen poistaisi kunnallisveron ja sen epätasa-arvon, joita veroäyrien erilaisuus on kansalaisten keskuudessa merkinnyt. Niin kauan kuin kunnilla on verotusoikeus, Suomessa ei voida toteuttaa tasaveroa, josta on tulossa seuraava mannermainen kilpailuvaltti. Mahdollisimman pieni ja kaikille sama prosentuaalinen vero on keino houkutella maahan korkeasti koulutettua kansainvälistä työvoimaa, postlokaalisia työläisiä, jotka eivät enää koe mielekkääksi osallistua kansallisten hyvinvointivaltioiden ylläpitämiseen. Keskitetyt palvelut saat­tavat kuntalaiset samanarvoiseen asemaan paikkakunnasta riippumatta. Kun hyvinvointivaltio murenee ja palve­luista maksaa pääasiassa niiden käyttäjä, kansalaisten ei tarvitse kollektiivisesti ylläpitää raskaita paikallisia ra­kenteita. Näin suomalaiset vapautuvat paikallisesta  menneisyydestään.

Vähitellen myös enemmistö suomalaisista on alkanut hyväksyä kuntaliitokset ja perusteluna on palvelujen säilyttäminen. Tutkimuslaitokset ja media ovat jo tehneet gallup-kyselyjä siitä, kuinka moni suomalaisista kannattaa kuntien tehtävien yksityistämistä. Yli puolet on jo sitä mieltä, että kuntien palveluja voidaan antaa yksityisten hoi­dettaviksi, ennen kaikkea yksityistämistä kannattivat kansalliseen oikeistopuolueeseen kuuluvat; heidän mieles­tään kilpailuttaminen lisäisi tehokkuutta ja alentaisi kustannuksia.

Yrittäjyyden ideologit ja pääomapiirien edun­valvojat, sivistysporvarit ovat jo nostattaneet kuntien vastaisen moraalikampanjan. Kuntalaitos on alettu leimata rappeutuneeksi; kunnat ovat korruptoituneita, niissä johtajat ja työntekijät on valittu puoluekannan eikä pätevyy­den mukaan, vaikka puolueisiin kuuluu vain muutama prosentti suomen kansalaisista. Kunnallispolitiikka on muista piittaamatonta omien etujen tavoittelua. Ja loppujen lopuksi. Postlokaalinen ihminen ei enää kykene elä­määnkään kuntayhteisössä, kokemaan solidaarisuutta naapuriensa kanssa tai ajamaan yhteisiä tavoitteita. Yhä useammat kuntalaiset katsovat, etteivät he identifioidu asuinkuntaansa eivätkä edes Suomeen. Uusilta sukupol­vilta puuttuvat sosiaaliset taidot elää paikallisessa yhteisössä. Suomeenkin on kasvatettu alati tyytymätön minä-­ihminen, joka voi menestyä vain pitämällä kiinni omista oikeuksistaan ja etsimällä ympäristöstään vain omia mahdollisuuksiaan.

Arvostelijoiden mukaan kunnissa jatkuu sosialistisen välipitämättömyyden perinne, kansalai­set käyttävät hyväkseen kaikkia palveluja, mutta ovat piittaamattomia yhteisestä ympäristöstä, yhteisestä omai­suudesta eivätkä halua tehdä uhrauksia kanssaihmistensä puolesta. Julkisiin palveluihin kohdistuvilla vaatimuk­silla ei ole rajaa, puoluepolitiikassa tyytymättömyyttä voidaan lietsoa loputtomiin. Kunnista, koko holhoavasta sosiaalivaltiosta on tulossa kohde, jota repimään hyökkää koko julkisuuteen pyrkivä pikkumeritokraattien armeija. Kuntien tilalle tulevat yksityiset kaupalliset teknosysteemit, uusliberalistiset globaalit markkinarakenteet.

Suomeen on jo syntynyt kansainvälisten suorittajien hegemonia ja globaali bisneskulttuuri, jonka kannattajat uskovat menestyvänsä kaupallisessa kulttuurissa eivätkä halua kantaa kollektiivista vastuuta yhteiskunnasta; heillä on nyt valta luoda "uusliberalistinen" menestyjien paratiisi, jossa niin luonto kuin ihminenkin pannaan palve­lemaan globaalia taloutta, sijoittamista, rahantekoa.  Enemmistö suomalaisistakin ihailee nyt maailman kapitalis­teja, oligarkkeja, pankkimiehiä, finanssineroja, kaikkia menestyjiä, jotka kykenevät käyttämään hyväkseen mas­sojen tarpeita.

Kaikesta paikallisuudesta, kylistä, kunnista, lääneistä ja koko sosiaalivaltiosta tulee rajattoman ta­louskilpailun esteitä. Käynnissä oleva kuntauudistus on vain välivaihe. Kuntien suurentuessa maaseudun asuk­kaat kadottavat paikallisen identiteettinsä, jos sitä vielä on, ja mielenkiintonsa paikal­lisiin asioihin. Kunnallisvaalit lakkaavat kiinnostamasta ja ne voidaan vähitellen lopettaa tarpeettomina. Samalla murenee kansallisvaltion de­mokraattisen hallinnon perusta. Kunnat korvataan keskitetyillä teknosysteemeillä, joilla ei ole enää merkitystä asukkaiden paikallisuuden tai yhteisöllisyyden ylläpitämisessä.

Paikallisuuden tilalle kehitysmeritokratia on jo luonut uuden käsitteen: globaalivastuu. Se on eettistä metakieltä, joka oikeuttaa ja pyhittää globalisaation ja ihmislajin yhteisen kulttuurin. Globaalihallintoa tarvitaan pelasta­maan yhteinen maailma, kosmopolis kaikilta niiltä ongelmilta, jotka uhkaavat kehitystä. Postlokaalinen ihminen on vastuussa koko maapallosta; hänen on oltava mukana rakentamassa demokraattista maailmahallintoa, vie­mässä sosiaalista turvallisuutta kaikkiin maanosiin.

Suomalaiset identifioituvat isänmaata suurempaan yhteisöön, maailmankylään, ihmiskuntaan, tai pikemminkin yhteen suureen internetyhteisöön, yhteiseen palvelimeen. So­siaalisessa mediassa globaali-ihmiset ovat miljardilaumoja, jotka saadaan kokemaan jotain keskinäistä "hypeä", elämään mukana maailmantapahtumissa, kokemaan yhteisiä tunteita ja elämyksiä, ja yhteistä vastuuta.

Liike­-elämän etiikan puolustajat ovat alkaneet puhua siitä, että tulevaisuudessa globaaleilta yrityksiltä vaaditaan "laa­jaa yhteiskuntavastuuta", niiden on ryhdyttävä todella huolehtimaan ympäristöstä ja työntekijöiden hyvinvoinnis­ta. Se kuuluu tulevaisuuden yritysten menestystekijöihin, niiden rationaaliseen toimintastrategiaan. Yhteiskun­tamoraalista tulee kilpailuvaltti, nuoret ja ylipäätään parhain työvoima alkaa karttaa yrityksiä, jotka eivät noudata uusia moraalivaatimuksia.

Menestyvien yritysten odotetaan huolehtivan työntekijäyhteisönsä aineellisesta ja hen­kisestä turvasta, työntekijöittensä koko elämästä ja myös niistä, jotka ovat syrjäytyneet työn yhteiskunnasta. Ta­lous palaa ikään kuin takaisin paikallisten teollisuuspatruunoiden ja tehdaskylien aikakauteen; kapitalisti itse ei tosin enää asu työläistensä keskuudessa. Tulevaisuudessa yksityiset yritykset tai pikemminkin teknosysteemit joutuvat varmaankin huolehtimaan työvoimansa uusintamisesta, mutta globalisaation jatkuessa ei paluuta paikal­lisiin yhteisöihin enää ole.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston kulttuuriantropologian emeritusprofessori.

Matti Sarmelan kotisivut löytyvät täältä.