Itseensä ihastuneilla, luontokokemuksesta erkaantuneilla kaksinaismoralisteilla on uusi harrastus: massamurhien kauhistelu. Helsingin Sanomat on Suomen merkittävin propagandamedia, joten se on tässäkin asiassa muita veitsenleveyden verran edellä.
Sunnuntaina 27.5. lehden pääkirjoittaja työnsi vastuun kylmästi ja viisaasti ylätasolle: ”Poliitikoilla on nyt selvä tehtävä ja työmaa.”
Olisipa hauska nähdä se ihmeteko, jolla omaa etuaan jahtaavat poliitikot palauttavat ihmisille yhteisöllisyyden, oikeuden omassa lähiympäristössä tapahtuvaan, ihmiset terveellä tavalla yhteen sitovaan toimintaan, kun kapitalistisen markkinatalouden pyhä tehtävä juuri on riistää tämä alue itselleen.
Eikö "selvä tehtävä ja työmaa" ole meillä, miljoonilla tavallisilla kansalaisilla, palauttaa ryöstösaalis sinne, mihin se kuuluu: takaisin ihmisille? Mikä meitä sitoo ympäriltään kaiken elävän tuhoavaan, silmittömään kulutukseen, kun lähestulkoon kaikki vaihtoehdot ovat parempia?
Tiistaina 29.5. pääkirjoitustoimittaja laittoi paremmaksi: ”Mikä tässä ajassa kasvattaa tappajia?”
Kun typeryys ja laiska ajattelu kohtaavat, lopputuloksena on väite vinksahtaneesta asekulttuurista, liian vähäisestä viranomaiskontrollista tai vain yksittäisiä ihmisiä riivaavasta hulluudesta, joka kenenkään tai minkään estämättä aika ajoin pullahtaa esiin ja saa aikaan karmivaa jälkeä.
Yhdessä asiassa Hesari on oikeassa: ”Murha ja murhan yritys ovat rikollisia tekoja, ja sellaisina ne tulee käsitellä. Surmatyöt tehnyttä henkilöä on tältä pohjalta käsiteltävä.”
Raiteiltaan suistunut ihminen on kulutusyhteiskuntaan istutetun sairaan kilpailuajattelun ja -toiminnan lopputuote. Massatuotantoon sisältyy väistämättä mittatappioita. Kun mittatappio ottaa käteensä kiväärin, kollektiivisen kokemuksen yksityistänyt eliitti huutaa paikalle poliisin, joka – kuluttamisen ideologiaan sisäänrakennetulla mielipuolisella varmuudella – pidättää väärän henkilön.
Surmatyön tekijä ei istu poliisivankilassa. Hän lukee (tai kirjoittaa) Hesaria, valmistautuu uuteen päivään, takataskussa väkivahva titteli, jonka suoman legimiteetin avulla sekä ympäristön että ihmisen psyyken tuhoaminen on helppoa touhua.
Pakottamalla rakennettu yhteiskuntapyramidi sortuu – ennemmin tai myöhemmin – takaisin paikallisiin perusyksiköihin. Palautekytkentää ei voi ohittaa, joten miksi emme saman tien potkaisisi sairastunutta systeemiä nurin? Miksi siedämme mittatappioita?
Siinä sopiva aihe seuraavalle Hesarin pääkirjoitukselle.
Kommentit
Mielialalääkkeistä
Yksi yhteinen tekijä ampumistapauksille näyttäisi olevan, että tekijä on jossain vaiheessa käyttänyt mielialalääkkeitä. Pitäisi vähitellen alkaa keskustella siitä, millaisia seurauksia (niin yksilölle kuin yhteisölle) tällaisesta ihmisten kemiallisesta säätelystä on.
Mielialalääkkeet ovat iso bisnes, talous kasvaa ja lääketeollisuus hyötyy niiden käytöstä. Silti ja myös sen vuoksi näiden lääkkeiden hyödyllisyys olisi kyseenalaistettava.
anna p.
Hyvä kirjoitus. Ja jokainen
Hyvä kirjoitus. Ja jokainen Linkolaa lukenut keksii siihen ainakin yhden pointin lisää. Ikävä kyllä, Suomi on melko ruma ja melko mahdoton.
Olemme kaikki syyllisiä
Enpä jaksa uskoa, että mielialalääkkeillä on asian kanssa mitään tekemistä. Lääketeollisuus on toki osa taloutta. Ongelma on pienen ihmisen kyykkyyn laittava talous, kilpailupakko, jossa ihminen asetetaan ihmistä vasten.
Jos ihmiset yllättäen tulisivat tolkkuihinsa, he havaitsisivat tuhon laajuuden ja perustaisivat kansantuomioistuimia sulkemaan syylliset kaltereilla varustettuun betoniyksiöön.
Voisi kuvitella, että syylliset löytyvät helposti etuoikeutettujen leiristä. Tosiasiassa sekä välinpitämättömyys että kulutusjuhlaan täysin palkein osallistuminen tekevät meistä kaikista syyllisiä. Väkivalta voi loppua vain luopumalla, vetäytymällä kohti paikallista, ihmiset terveellä tavalla yhteen sitovaa toimintaa.
Jokainen ympäristöään (ja varsinkin itseään) tarkkaileva voi todeta, että valta ei ole jaettavissa. Vallan makuun päässeelle mikään ei riitä.
Muoviseen monokulttuuriin sitoutuneiden kaksinaismoralistien esiinmarssista on näkyvissä vasta alku.
jouko kämäräinen
Kirjoita uusi kommentti