Kadonneita: yö

Sanotaan, että jos sammakon heittää kiehuvaan kattilaan, se loikkaa salamannopeasti sieltä pois ja pelastuu. Jos sen laittaa hiljalleen lämpiävään kattilaan, uiskentelee se huoleti vedessä eikä huomaa kuumuuden asteittaista lisääntymistä kuin vasta liian myöhään, jolloin se on jo lamaantunut. Samalla tavalla voidaan ajatella, että jos 1800-luvun ihmiselle olisi voitu räväyttää kerrasta päälle nykytaajamien ulkotilojen yöllinen keinovalaisu, todellinen sähköpäivä, olisi tuo ihminen kauhuissaan kavahtanut häikäistymistä, pilvien punertumista ja Linnunradan katoamista. Mutta koska yön lamputus on edennyt vaiheittain – esimerkiksi Helsingissä kunnallisten valopisteiden määrä on lisääntynyt viimeisen vuosikymmenen kuluessa noin 74 000:sta 83 000:een – ilmiön kehkeytymistä on ollut vaikea tiedostaa.

Sillä asteella se kuitenkin on, ettei kyse ole enää pelkästä makuasiasta, vaan biologisesta hätätilanteesta, joka liittyy melatoniinin ja muiden hormonien erityksen häiriintymiseen. Pienikin yöllinen valoaltistus voi tehdä sen, ja seuraukset vaihtelevat sisäisen kellon sekoittumisesta syöpiin ja, kuten nyt on alettu olettaa, liikalihavuuteen. Lisäksi meillä varttuu polvi, joka ei ole tottunut tähtitaivaaseen tai edes sitä koskaan nähnyt. Tähtitaivaan alla ihminen kuitenkin kokee ehkä vahvimmin pienuutensa ja samalla osallisuutensa käsittämättömän suuressa kokonaisuudessa. Mitä tällaisen maailmankuvallisen reality checkin katoaminen tulee psykologisesti ja yhteiskunnallisesti aiheuttamaan, sen saamme todistaa. Ei ainakaan yllätä, jos seuraus on lisääntynyt välittömän aineellisen tyydytyksen ja "minä ensin" -mentaliteetin lisääntyminen.

Miksi hallitsematon valotulva vain jatkuu? Ensimmäisenä voi kääntää sormensa sen ammattikunnan suuntaan, jonka elinkeinona on yhä uusien valopisteiden tuottaminen. Nämä insinöörit, suunnittelijat ja tehtailijat luonnollisesti ylläpitävät käsitystä työnsä ehdottomasta tarpeellisuudesta täältä hamaan ikuisuuteen. Päävastuullinen on kuitenkin lystin sallija ja maksaja eli me. Mutta valon kritisoijaa ei helposti ymmärretä, sillä valo ei ole mitä tahansa. Se on hyvän symboli ja tietämisen vertauskuva - "Enemmän valoa!", sanoi kuulemma Goethekin viimeisinä sanoinaan. Koska valo on "hyvää", ei esimerkiksi Suomessa mikään säätele katuvalaistuksen määrää. Jos vaikkapa Helsingin Energia saisi jostain uudet valoteholtaan kymmenen kertaa nykyistä voimakkaammat poltinmallit, saisi se kenenkään estämättä asentaa ne kaduille.

Uusin näkyvä ilmiö ainakin Suomessa on se, että myös maanteiden asumattomia korpitaipaleita on alettu valaista kiihtyvällä vauhdilla. Mistään ei näytä löytyvän riittävän yhtenäistä tahoa panemaan itseään ruokkivaa valaistuskoneistoa aisoihin. Tähän asti valosaasteesta ovat rutisseet vain yksittäiset tähtiharrastajat, mutta nyt tilanne on sentään muuttumassa ympäristö- ja terveystutkijoiden havahduttua ilmiöön. Keinovalo on hyvä palvelija vain oikeassa paikassa, oikeaan aikaan ja oikeassa määrin. Tätä on kuitenkin vaikea sanoa, sillä tuskin lausetta saa loppuun, kun vastaväittäjä on jo päästänyt suustaan sanan "turvallisuus". Tätä pidetään voimasanana, jota Väinämöinenkin kadehtisi, vaikka valaisun ja turvallisuuden korrelaatiosta ei ole edes yksiselitteistä tutkimusnäyttöä. Pelko on helppoakin helpompi projisoida pimeään, mitä jo lapsetkin kauhistuvat. Pimeässä kolkuttaa tuntematon – mikä? Yleensä oma mielemme ja sen kanssa toimeen tuleminen.

Nykykaupunkiin on muodostettu standardi, että ihmisen täytyy voida mennä täydessä valossa mihin vain ja mihin vuorokauden aikaan tahansa. Teknisesti ei olisi vaikea esimerkiksi napsaista puolelta öin puolet lampuista sammuksiin ja aamuyöksi vaikka kolme neljästä. Vaan ei, maksimitehon oranssihohkauksessa kylpevät aamuneljän autiot kujat ja yksinäiset pururadat. Jos se Baabelin touhulta näyttää, niin sitä tukevat energialaskelmatkin: kansainvälisen energiajärjestö IEA:n mukaan valaistuksen hiilidioksidipäästöt vastaavat yli kahta kolmasosaa henkilöautojen päästömäärästä, ja vuonna 2030 valaistukseen käytetyn energiamäärän arvellaan olevan jo 80 prosenttia nykyistä suurempi. Rahassa puhuen kyse on miljardien ampumisesta taivaalle. Siinä missä asutun Euroopan puuttuvaa yötä voisi nyt peräänkuuluttaa sanomalehden "kadonneita"-osiossa, voi sille tulevaisuudessa – jos emme ala sitä vähän äkkiä puolustaa – suosiolla laatia kuolinilmoituksen.

EU-kansalaisista 99 prosenttia asuu alueilla, jossa yötaivaan valoisuus ylittää valosaasteelle määritellyn raja-arvon. Jos et satu kuulumaan yhteen onnekkaaseen prosenttiin, saatat olla motivoitunut kertomaan, millaisia tuntemuksia ulkotilojen keinovalaistus sinussa herättää. Näkemyksiä kerää Suomen ympäristökeskus 29.2.2012 saakka. Vastauksia käsitellään nimettöminä ja niitä hyödynnetään tekeillä olevassa valosaastetta käsittelevässä kirjassa. Kysely löytyy täältä.

Valosaastekyselyn taustalla vaikuttaa muun muassa Suomen ympäristökeskuksen tutkija Jari Lyytimäki, joka kirjoitti valosaasteesta artikkelin tänä syksynä ilmestyneeseen opukseen Ihminen ja ympäristö (Gaudeamus). Kyseisessä poikkeuksellisen kunnianhimoisessa kirjassa yli 90 suomalaista eri alojen asiantuntijaa lyö päänsä yhteen tuodakseen jonkinlaista kokonaiskuvaa ympäristöasioista niin Suomessa kuin maailmanlaajuisesti.

Valosaasteartikkeli päättyy sanoin, joita sopii miettiä: "Viime kädessä kyse on arvoista ja asenteista. Koetaanko pimeys ja hämäryys uhkana, joka tulee hävittää, vai luonnonrikkautena, jota tulee vaalia ja jonka vivahteista voi nauttia?"

Kirjoittaja on maantieteilijä ja vapaa toimittaja.