Hiihtomiehenä

Lauantai 25.2.2012. Edellistalvena Keuruun-Virtain susilauman alfanaaraalle laitettu gps-panta lähetti vielä paikkatietoa. Panta olisi uusittava, jotta tämän susitutkimukselle tärkeän suden ja sen lauman liikkeet voisivat olla tutkijoiden seurannassa edelleenkin.

Aamupäivällä hukan päivämakuupaikka saatiin paikannettua tarkasti erään kalliojyrkänteen tienoille. Susi oli jälkihavaintojen perusteella poikkeuksellisesti yksin, yleensä sen seurassa oleva mahtijälkinen alfauros oli nyt alueen halkaisevan tien itäpuolen metsissä jossain. Tältä tieltä on naaraan päivämakuulle vain noin kilometrin etäisyys lännen suuntaan, ja sudesta muutaman kilometrin etäisyydellä on jotenkin aurattu metsätie joka suunnassa, paitsi pohjoisessa, jossa tietöntä saloa riittää lähes peninkulman verran. Kuitenkin, hukka oli siis metsäteiden muodostamassa "motissa".

Alue sijaitsee Keuruun takamailla, jossa lunta on yleensä lopputalvesta yli tarpeen, kuten nytkin varmaan lähimmäs 70 cm. Koska alueen valtaosaa hallitsevassa nuoressa metsärääseikössä kovaa hankikerrosta ei ollut, hiihtomies olisi siellä peppuroidessaan aika pääsemättömissä. Tämän takia aikaisemmista jahtipäivistä viisastuneena päätettiin ajaa susi liikkeelle idän suunnasta tarkasti sen olinpaikkaa lähestyvällä helikopterilla. Oletettiin suden lähtevän lännen suuntaan, jossa olisi pari hyvää hakkuu- ja suoaluetta kopterin päästä tarpeeksi alas alle 10 metriin sudesta, joka on oikea etäisyys nukutusnuolen ampumiseen.

Idän ja etelän suunnan tiet miehitettiin näköpassimiehillä, jotka painostaisivat sutta oikeaan suuntaan. Kopteri sai kyllä suden liikkeelle, mutta luminen tiheä metsä peitti sen huomaansa eivätkä yläilmojen kolme tarkkaan tähyilevää silmäparia saanut näköhavaintoa sudesta. Hetken päästä paikannustieto näytti hukan liikkuvan etelään, olevan jo hyvin lähellä tietä. Kopteri pörrää ja pörrää aivan päällä, mutta ei vaan tule hukka näkyville avonaiselle paikalle, hyvin osaa puitten alla kulkea ja lymytä.

Kohta helikopteri laskeutuu turhautuneine miehistöineen metsätien levikkeelle, ja päätetään pitää tuumaustauko. "Kyllä sinne mehtään tarvihtee suksmiehen suen jälelle, ei se muuten sieltä lähe", tuumasi toinen ampujista. Odotetaan siinä samalla uutta paikkatietoa, ja se tuleekin. Mitä! Susi liikkuu takaisin sinne mistä lähti, lähestyy jo kalliojyrkänteen tienoita. Laaditaan äkkiä uusi taktiikka; yksi mies hiihtää poikki metsän länteen, ja kun tulee jäljelle, lähtee seuraamaan sitä.

Pertti, sä lähdet mettään! No sitä vartenhan täällä olen, sanon hyvilläni. Olkavarteni ympärille laitetaan gps-panta, jotta näkevät tarkasti missä suden jälki menee. Reppu on jäänyt autooni aamun kokoontumispaikalle, mutta onneksi on mehupullo reisitaskussa ja rusina-askikin toisessa. Radiopuhelin on rintataskussa, alueen karttakopio toisessa. Kompassi? Noi voi perk....e! Se tietysti jäi aamulla mökille, kun varusteita jahtikuumeessani autooni haalin.

Tutkimme karttaa: "Viedään sut autolla tuon polun päähän, hiihdät sitä kunnes kohtaat sudenjäljet, niitten pitäs olla alta kilometrin päässä tiestä. Seuraat jotosta, katsomme mihin susi kääntyy, ja sitten vasta kopteri ilmaan."

Ainakin metriä korkean auravallin ylitys on jo työlästä ähellystä mettäsuksillani. Tuntuukin, että rämpimistäni katselevien automiesten nolpeat katseet sanovat: mitähän tuostakin tulee... No, eteneminen vauhdittuu, kun pääsen polunpohjaa metsään. Vähän jännittääkin. Yhtäkkiä pyrähtää teeri kiepistään aivan jalkojeni juuresta, huh!

Hiihdän ja hiihdän, ylitän ison metsäojan polun kohdalle laitettua lankkuparia pitkin. Ja siinä! Isot jäljet polun poikki, sykähdyttävän suuret suden käpälän painallukset kohden pohjoista. Ilmoitan asiasta vhf-radiopuhelimellani muille. Lähden seuraamaan jälkijotosta. Jännittää. Pian susi on luikahtanut metsäojan pohjalle ja lähtenyt sen jäätä pitkin etenemään. Mä perässä. Ja pian noussut taas ojan penkalle, ja taas muutaman kymmenen metrin päässä ojan pohjalle. Ojan yli on tämän tästä kaatuneena lumen ja tuulen kaatamia puita, suoranaisia rytöjä. Metsäoja luikertelee isossa vanhassa kuusikossa, jossa on sen verran kovaa hankea, että se on sutta kantanut. Jäljet erottuvat välillä vain aamulla sataneessa muutaman millin lumikerroksessa.

Kokeneena ketun jäljestäjänä tiedän, että on kun on heikko jälki, on edettävä jälki jäljeltä, ettei tule tehtyä aikaa vieviä hakulenkkejä. Vhf:n kautta kuulen, että susi menee hyvin lähellä edelläni, sen verran pitää etumatkaa, että ei näytä itseään. Sydän pamppaillen tähyilen etumaaston korpikuusikkoa...

Jo pikkupoikana suuri intohimoni oli metsän eläinten jälkiminen; jänisten, kettujen, myöhemmällä iällä peurojen, hirvien, ilvesten... Nyt olen suden jäljellä, tärkeässä tehtävässä! Nyt on minun hetkeni, tätä varten olen jälestystä elämäni harjoitellut, tunsin.

Niin etenemme Keuruun korvessa, paikanninseurannassa molemmat, heh. Susi ottaa suunnan metsäojasta johonkin lännen suuntaan kai, ja kohta kuuluu vhf:stä, että edessä aukeaa avonaisempaa maastoa, kopteri nousee ilmaan! Kohta se onkin aivan päälläni matalalla, jummalauta sitä vispausta ja meteliä, nuoret männyt heiluu kun mitkä, lumi pöllyää, karvalakki tuntuu pyörivän päässäni.

Kopteri ilmoittaa näkevänsä taas lumeen syvempään painuneen suden jotoksen ja seuraavansa sitä. Minunkin käsketään edelleen seuraavan jälkeä. Mutta, kopterin pöllyttämä lumi peittää sitä niin, että kohta kaikki painaumat näyttää vaan puista pudonneiiten lumipaakkujen jäljiltä. Pyörinkin siinä männikössä varmaan puoli tuntia, ja ihan hukka hukassa.

Ja sitten! Autopartio ilmoittaa, että susi tiellä koillisen suunnassa. "Se juoksee autoa vastaan, ohittaa auton auravallin kautta", huutaa vhf! "Kuuleko kopteri! Äkkiä tänne missä punainen auto tiellä, täällä susi, ja se etsitty, koska on panta kaulassa!"

Pian kopterikin ilmoittaa että näkee suden, seuraa sen juoksua metsätietä pitkin. Puut vaan tien vieressä estää laskeutumisen ampumakorkeuteen.

Mitäs mä? Katson karttaa, ovat useamman kilometrin päässä minusta nyt susi ja kopteri, ja kaikki. Pureskelen kourallisen rusinoita, hörpin mehua, ja pidän tupakin mittaisen mietintähetken karttaa katsellen. Noin suurin piirtein arvelen sijaintini. Nyt sitä kompassia tarvittais! Idän suunnalla pitäs olla tie alta parin kilometrin. Länsi-pohjoiseen jos lähden, voi huonolla tuurilla joutua hiihtämään loppupäivän ennen tielle tuloa. Takajälkeen hiihto kaikkine mutkineen ei tule kysymykseen. Tuolla on taivas vähän kirkkaampi, vaikka pilvessä onkin. Siellä siis länsi, koska jo iltapäivä. Vastakkaiseen suuntaan siis mars mars.

Kiintopisteet edestä aina näkökentän takarajalta. Tulee eteen syvä kanjoni, poikittain piti laskeutua sen pohjalle, jossa virtasi oja, juu oikeaan suuntaan. Tämähän on juuri se oja. Tulee eteen suota, rämettä, hakkuuaukkoa. Hiki kirvelee silmiä, suksi menee koivunvimpaleen alle jumiin, kaadun ja painun melkein kokonaan lumen sisään, kenkä irtoaa siteestä. Saan takas kiinni. Ähkin, rämmin, ja jo hiipii apea tunnelmakin, kun kopteri ilmoittaa kadottaneensa kuusikkoon tieltä loikanneen suden sitä kilometrikaupalla seurattuaan.

Mutta jo tulee tie vastaan, ja oikea tie, tunnistan paikan aamun jälkien etsinnältä. Mittaan kartalta matkan autolleni ainakin viideksi kilometriksi. Alat vaan hiihtää lapikoida, muuta et voi, käsken itseäni. Poikki olen, luminen, hikinen. Tihkeää kalhuttelua kilometri kilometriltä karheapohjaisilla metsäsuksilla, pakkaslumen kitistessä pohjien alla.

Saisivat nyt sen suden kiinni, toivoin, ansaitsisimme se kaikki. Jahdin johtaja soittaa kysyäkseen olenko päässyt metsästä pois ja missä olen. Sitten toivottu räsähdys vhf:ssä: susi kopterin alla! Ja pian: susi nukutettu ja kohta kopterissa! Myöhemmin kuulen, että olivat kopterista huomanneet kuusen alle lymynneen hukan, ja saaneet siitä liikkeelle, pääsivät ampumaan nuolen sen ylittäessä auraamatonta metsätienpohjaa. 

Jo tulee virtaa minuun!  Otan sukset pois jalasta, ne ja sauvat olkapäällä pistän juoksuksi kohti autoani.

Suden etukäteen suunnitellulle käsittelypaikalle on ajomatkaa lähes 10 km, olen siellä viimeisenä kaikista. Jännittyneenä lähestyn peitolla pötköttävää sutta. Siinä se on, tavoittamaton hetkeksi tavoitettuna. Susi makaa silmät auki rävähtäneenä, mutta syvässä unessa. Sen kylki kohoilee voimakkaasti hengityksen tahtiin. Tutkijat hyörivät sen ympärillä. Tunnelma on maaginen, jotenkin.

Olen suden pään edessä, lähellä. Voin vain katsella sitä, mikään muu ei nyt merkitse. Kun pantamies saa uuden pannan paikalleen suden kaulaan, hän leikillään sanoo: nyt sitä voi vaikka silittää. Siirryn varovasti suden selän taakse, silitän sen selkää hyvin kevyesti. Karheat peitinkarvat ovat jääpaakkuiset. Enempää ei voi eläin kertoa sanattomasti: kuulun metsään!

Kohta susi vedetään ahkiolla läheiselle rämeelle hakojen päälle heräilemään, valvotusti. Sitten metsän syliin takaisin jolkottamaan.

Päiväni on täyttynyt jo melkein, kunnes täyttyy; susitutkimuksen vetäjä ja ampujat tulevat kiittämään minua, sanovat: "sinä Pertti sen suden sieltä metsästä pois ajoit."

Illemmalla metsästä ajeli ihmisten ilmoille väsynyt, mutta onnellinen mies.
 
Pertti Mäki, hiihtomies, Vilppula