Formuloita ja rukouslyhtyjä, Vol. II

Tarkkaavainen lukija huomaa: käsissä on kaksiosainen kolumni. Tähän on syynsä. Meriläinen  (Rosa, vet.kans.ed.) kunnioitti edellisessä osassa fossiilikapitalismia kirjoittamalla tavaramerkin oikein, isolla U-kirjaimella. Tapahtunutta on syytä juhlia kolumnisarjalla, joka ei pääty koskaan.

Tässä kolumnissa käännän Vihreiden (Vihr.) vaalilehden sivua ja havaitsen, että silmieni edessä on klassikko. Klassikon tuntee mauttomaan kuvapaitaan pukeutuneesta kaksoisleuasta. Jos kuva katkeaa napaan, kuten nyt käy, lukijan on kuviteltava loput. Humoristisesti voisi sanoa: loppu riippuu lukijan mielikuvituksesta. Emme siis kysy asiaa Meriläiseltä (vet.kans.ed.), joka on myös kirjailija, mutta myös ansioitunut veteraanikansanedustaja.

Jos olisin kansanedustaja Jyrki Kasvi (Vihr.), olisin jättänyt väliin haastattelun, jossa kerroin valtakunnallisen lehden lukijoille, että Espoon Laajalahdessa asuva perheellinen vihreä (Vihr.) ei tule toimeen ilman autoa. Muistaakseni argumentin perustelu meni jotenkin niin, että jokainen, joka tietää, missä Laajalahti on, tietää ongelman, siellä ei voi asua ilman autoa.

Minä tiedän, missä Laajalahti on, enkä silti ymmärrä ongelmaa (sikäli kuin se ylipäätään koskee Laajalahtea). Sen tiedän, että jos Kasvi katsoisi tarkemmin pukeutumisensa perään, ja ajaisi enemmän polkupyörällä, hänellä ei olisi kaksoisleukaa.

Kasviin paneutuminen saattaisi olla yleisemmälläkin tasolla hedelmällistä, mutta koska kysymys on makuasioista, ja niistä ei voi kiistellä, varsinkaan vihreiden (Vihr., vihr.) kanssa, mainitsen vain, että jos vaalilehden haastatteluun löytää jostakin päälleen vielä mauttomamman paidan, antaakseen itsestään juuri sen ristiriitaisen, oikean kuvan, mikä se on, ristiriitainen ja oikea, murskavoitto vaaleissa on lähellä. Jos kävisin Facebookissa, tykkäisin.

Vihreiden (Vihr.) vaalilehden parasta osaa on takakansi, jossa ehdokkaiden kuvat ja numerot hukkuvat vihreään (vihr.) taustaan. Näin syntyy illuusio, että vihreitä (vihr., Vihr.) ei oikeastaan ole, ja niinhän se on, laji kuoli sukupuuttoon Forssassa vuonna 1979.

Nykyisin jokainen kunnon vihreä (vihr., Vihr.) kiiruhtaa yksityisautossa ja suorakaiteen muotoisissa, tyylittömissä, mustissa (vihr., koiras) tai punaisissa (vihr., naaras) laatikkopokissa rakentamaan Uutta Suomea, ja jos olisin nyt se kustantaja, jonka sukunimi alkaa H-kirjaimella ja päättyy n-kirjaimeen, nostaisin kanteen tämän kolumnin kirjoittajaa vastaan, ei siksi, että en ymmärrä U-kirjaimella alkavan lehden kelvotonta journalismia, tai siksi, että pidän vihreitä (vihr., Vihr.) vanhemmistaan liian aikaisessa vaiheessa erkaantuneina lapsina, vaan yksinkertaisesti siksi, että minulla ei ole minkäänlaista halua hymistellä itseensä ihastunutta eliittiä, jonka pyhä tehtävä on jakaa kansallinen välinpitämättömyys ja suhteellisuudentajuttomuus epäreilusti, niin, että muille ei jää mitään.