Biodiversiteetti elintärkeä maataloudelle

Suuri biologinen monimuotoisuus (biodiversiteetti) on maanviljelyn ja ruoantuotannon tärkeimpiä resursseja. Näin toteaa Maatalouden geeniresurssien komissio (MGK). Viljelykasvit, kotieläimet, veden eliöt, metsät, kastemadot, hämähäkit, mikrobit, jne. muodostavat  monimutkaisen biodiversiteettiverkoston. Suunnattoman geneettisen vaihtelun omaavat tuhannet lajit ovat korvaamattomia. Ajatelkaamme vain kasvien pölytyksestä huolehtivia hyönteisiä,  kuivuutta ja kylmyyttä kestäviä viljalajikkeita, märehtijöiden mahoissa kuituja hajottavia bakteereita, jne.

Metsästystä ja keräilyä harjoittavat esi-isämme tajusivat 12 000 vuotta sitten, että pystyivät säästämään ja kylvämään siemeniä vuodenajasta toiseen. Ihminen on tuhansia vuosia valinnut siemeniä hyödyllisinä pitämistään kasveista; sellaisista jotka kestävät vaikeita olosuhteita ja varastointia, joita on helppo käyttää ja jotka ovat hyvän makuisia. Tämän seurauksena on viljelyyn otettu tai kerätty noin 7 000 kasvilajia. Monet näistä ovat edelleen tärkeitä paikallisyhteisöjen ruokaturvallisuudelle. Mutta nyt biodiversiteetti on hälyttävää vauhtia vähenemässä, toteaa MGK.

Kapea geneettinen  pohja

Olemme jo tulleet liian riippuvaisiksi harvoista kasvilajeista ja kapeasta geneettisestä pohjasta. Erään arvion mukaan olemme 95 prosenttisesti riippuvaisia 30:stä kasvilajista ja vain neljä näistä; riisi, vehnä, maissi ja peruna, tuottaa 60 prosenttia kaloreistamme.

On siksi elintärkeätä pyrkiä säilyttämään näiden kasvien perinnöllinen pohja mahdollisimman laajana. Joskin saamme  suurimman osan tarvitsemastamme energiasta ja proteiinista harvoista lajeista, niiden sisällä geneettinen vaihtelu on suuri. Erilaisia riisilajikkeita arvioidaan olevan noin 100 000. Andeilla viljellään 175 erilaista perunalajiketta. Tämä lajien sisäinen suuri vaihtelu tekee mahdolliseksi viljellä samoja lajeja hyvinkin vaihtelevissa olosuhteissa. Se voi myös auttaa meitä selviytymään ilmastonmuutoksesta tai uusista taudeista.

Turkkilainen vehnälajike, joka  löydettiin 1948, mutta unohtui, osoittautui 1980-luvulla olevan resistentti vaarallista sientä vastaan. Kasvinjalostajat ovat nyt kehittämässä vehnälajikkeita, jotka olisivat vastustuskykyisiä useita sairauksia vastaan. Viljelykasviemme villeistä sukulaiskasveista voi löytyä jalostustyössä tarvittavia arvokkaita geenejä. Vuonna 1989 Afrikassa kassavaa uhkasi    vaarallinen mosaiikkivirus. Eri puolilla maailmaa tutkijat ryhtyivät testaamaan lukuisia paikallisia kassavalajikkeita, joiden joukosta löytyikin virukselle muutamia vastustuskykyisiä.

Monimuotoisuutta uhkaa eroosio

Tutkijoiden mielestä kasvimaailmaa uhkaa  ”geneettinen eroosio”. Tällä tarkoitetaan, että geenejä ja geeniyhdistelmiä, joita esimerkiksi löytyy maatiaislajikkeissa, häviää. Tärkein syy tähän on, että vanhoja lajikkeita korvataan uusilla jalostetuilla. Jälkimmäisissäkin on joitakin maatiaislajikkeiden geenejä, muttei suinkaan kaikkia. Eroosiota tapahtuu myös siksi, että lajikkeiden kokonaismäärä pienenee kun moderneja lajikkeita viljellään yhä enemmän. Monokulttuurit leviävät kaikkialla.

Säilyttämällä paikallislajikkeiden siemeniä geenipankeissa voidaan  eroosiota vastaan taistella. Mutta yhtä tärkeätä on viljellä vanhoja lajikkeita riittävän laajalti niiden luontaisissa ympäristöissä, jotka koko ajan muuttuvat. Geeniresurssien tulisi olla tutkimuksen ja agroyhtiöitten käytettävissä. Mutta myös maanviljelijöiden pitäisi saada kohtuullinen korvaus, kun heidän geenimateriaaliaan käytettään kaupallisesti hyväksi. Vaikka kansainväliset sopimukset edellyttävät tämän, näin harvoin tapahtuu.

Rodut kuolevat sukupuuttoon

Kotieläinten suhteen biodiversiteetti on yhtä tärkeä kuin kasvien osalta. Ne tuottavat korkea-arvoisia elintarvikkeita, lantaa, vuotia, lanoliinia ja muita tuotteita sekä vastaavat kehitysmaissa huomattavasta osasta vetovoimasta. On arvioitu, että peräti 70 prosenttia maailman köyhimmistä ihmisistä pitää kotieläimiä, joita ilman eivät tulisi toimeen. Ihminen on 12 000 vuotta geneettisesti kehittänyt kotieläimiä selviytymään ja tuottamaan erittäin vaikeissa olosuhteissa, sellaisissakin joissa kasvinviljely ei ole mahdollista. Paikalliset rodut kestävät kylmyyttä ja kuumuutta, ovat osaksi vastustuskykyisiä monia sairauksia ja loisia vastaan, selviytyvät karkearehulla ja jätetuotteilla. Mutta kotieläinten edustama arvokas geeniresurssi on kovaa vauhtia hupenemassa. FAO:n mukaan 7 600 nautarodusta 1 500 on jo kuollut sukupuuttoon tai on uhattuna.

Siksi geenipankkien perustaminen kotieläinten laajan geneettisen vaihtelun säilyttämiseksi on yhtä tärkeätä kuin kasvien osalta. Tämä on mahdollista pakastesperman ja -alkioiden muodossa, mutta on selvästi kalliimpaa kuin kasvien siementen säilyttäminen. Se on kuitenkin ”vakuutusmaksu”, johon meillä pitäisi olla varaa, koska emme tiedä minkälaisia perintötekijöitä tulevaisuudessa tulemme tarvitsemaan.

Vesieliöitten geenejä kartoitettava

Tutkijat ovat sitä mieltä, että on ensiarvoisen tärkeätä hankkia parempaa tietoa siitä, minkälaisia geenejä maailman roduista löytyy. Harvalla maalla on riittävän laajoja rotujensa geenien säilyttämiseksi tai hyödyntämiseksi laadittuja ohjelmia. Suurin osa kotieläinten jäljellä olevasta perinnöllisestä vaihtelusta esiintyy kehitysmaitten roduissa.  Siksi olisi tärkeätä tukea köyhiä maita näiden geeniresurssien säilyttämisessä. Toistaiseksi on tehty aivan liian vähän tämän asian hyväksi. On syytä todeta, että myös meidän on tehtävä enemmän omien rotujemme geenien säilyttämiseksi.

Ihminen on viljellyt kasveja ja kasvattanut eläimiä tuhansia vuosia, mutta merten ja järvien eliöitten järjestelmällinen hyödyntäminen on useimpien lajien osalta alkanut vasta 1900-luvun alkupuolella. Tämä on kuitenkin entistä tärkeämpää, koska valtaosa villikantojen pyynnistä on jo kestämättömällä tasolla. Kasvatetun  kalan osuus kulutuksesta on jo puolet ja lisääntymässä. Siksi on tärkeätä kartoittaa kalojen ja muiden vesieliöitten geneettistä vaihtelua ja mahdollista hyödyntämistä. Tällä hetkellä tiedämme liian vähän tästä. Maatalouden geeniresurssien komissio on parastaikaa selvittämässä asiaa.

Kirjoittaja on kotieläinjalostuksen emeritusprofessori

Artikkeli on julkaistu aiemmin Maaseudun Tulevaisuudessa.