Aliravitsemuksen vähentäminen on vaikeaa muttei mahdotonta

Ruoan saatavuus on luultavasti tärkein ihmisen terveyteen vaikuttava tekijä. On siksi valitettavaa, että niin vähän on sijoitettu ruoan tuotannon ja ravitsemuksen parantamiseen. Puolet lapsikuolleisuudesta johtuu suoraan tai välillisesti aliravitsemuksesta. Aliravitsemus vähentää elinikää, tuottavuutta ja oppimiskykyä. Sen yhteiskunnalle aiheuttamat kustannukset voivat olla 3-9 prosenttia bruttokansantuotteesta kun sen sijaan investoinnit parempaan ravitsemukseen maksavat itsensä takaisin jopa 10- kertaisesti.

Vuonna 1974 USA:n silloinen ulkoministeri Henry Kissinger sanoi, että kymmenen vuoden sisällä yhdenkään lapsen ei enää tarvitsisi mennä nälkäisenä nukkumaan. Nyt 37 vuotta myöhemmin lähes 30 prosenttia kehitysmaitten lapsista näkee edelleen nälkää  ja noin miljardi ihmistä on aliravittua. Miten tämä on mahdollista? Jo nythän kaikilla mantereilla Saharan eteläpuolista Afrikkaa lukuun ottamatta jokainen ihminen  voisi saada riittävästi kaloreita. Mutta tämä edellyttää, että ruoka jaetaan tasapuolisesti ja että köyhillä ihmisillä on riittävä ostovoima. Näinhän ei yleensä ole. Huonoin on tilanne naisilla ja lapsilla – varsinkin maaseudulla, missä kolme neljäsosaa köyhistä asuu.

Mutta nälkään on monta muuta syytä. Maataloutta, maaseutua  ja ravitsemusta on kaupunkeihin ja teollisuuteen verrattuna pidetty vähemmän tärkeänä. Teollisuusmaiden tuki maaseudulle jaksolla 1980 - 2006 pieneni 75 prosenttia.

Luonnonresurssehin kohdistuu paineita

Vuoteen 2050 mennessä maapallon väkiluku kasvaa kolmanneksen mutta ruoan tarve 70 prosenttia. Tämän yhtälön ratkaiseminen tulee olemaan vaikeaa. Maailmassa on hyvin vähän reservialueita, joita ympäristöä vahingoittamatta voidaan raivata pelloiksi. Makean veden käyttö on jo nyt kestämätöntä. Eroosio ja suolaantuminen vähentävät satoja. Geenitekniikasta emme voi lyhyellä aikavälillä odottaa ratkaisua nälkäongelmaan, joskin sen avulla voidaan  tuottaa paremmin kuivuutta, suolaista vettä ja sairauksia kestäviä kasveja.

Viime vuosina voimakkaasti noussut ruoan hinta on pakottanut päätöksentekijöitä vakavasti pohtimaan maatalouden tilannetta. Maailmanpankki ja monet rikkaat maat ovat ilmoittaneet, että ne tulevat kaksinkertaistamaan investointinsa maatalouteen. G-8 -maat ovat päättäneet sijoittaa 20 miljardia dollaria ruoantuotantoon. FAO:n mukaan todellinen tarve aliravitsemuksen poistamiseen on kuitenkin suuruusluokkaa 44 mrd. dollaria vuosittain. Tämä on tietysti suuri summa, mutta verrattuna 14 000 miljardiin dollariin, jolla teollisuusmaat ovat tukeneet omia pankkejaan, aika vaatimaton.

Pienviljelijöiden asemaa parannettava

Myös kehitysmaiden päättäjät ovat ilmoittaneet voimakkaammasta tuesta maataloudelle. Afrikkalaiset poliitikot ovat  vihdoin luvanneet toteuttaa vuonna 2003 antamansa lupauksen käyttää 10 prosenttia valtion budjetista maatalouden tukemiseen. Tuki on tarkoitus käyttää teiden rakentamiseen, lannoitteiden ja siemenviljan hankkimiseen sekä pienviljelijöiden markkinoille pääsyn parantamiseksi. Kansainvälisen elintarvikepolitiikan tutkimuslaitos IFPRI:n mukaan ruoan hintojen nousun estämiseksi pitäisi

- minimoida biopolttoaine-  ja ruoantuotannon kilpailua,
- voimistaa sosiaalisia suojaverkkoja,
- tehdä globaali kaupankäynti oikeudenmukaisemmaksi ja läpinäkyvämmäksi,
- perustaa globaali viljareservi hätätilanteita varten,
- edistää maanviljelysektorin ja erityisesti pien- ja perheviljelmien talouskasvua,
- sijoittaa maatalouden kykyyn sopeutua ilmastonmuutokseen, sekä
- asettaa kansainvälinen työryhmä seuraamaan maailman elintarviketilannetta.

Brasiliassa hallitus ostaa yksittäiseltä pienviljelijältä ruokaa 500 dollarin edestä, joka käytetään hintojen tasaamiseen ja tukena kouluruokailulle. Kahdella kolmesta kehitysmaasta on nyt jonkinlainen ei-markkinaperusteinen tukiohjelma maanviljelijöille.

Biologinen katto vastassa? 

Maareformien tarve on valtava. Esimerkiksi Brasiliassa kolme prosenttia väestöstä omistaa 2/3 peltomaasta. Antamalla pienviljelijöille omistus- tai käyttöoikeus muutaman hehtaarin peltolohkoihin he pystyisivät tuottamaan niin perheilleen kuin myyntiin lisää ruokaa. Kun naiset saavat samat mahdollisuudet kuin miehet omistaa maata, saada luottoa ja koulutusta he tuottavat 20-25 prosenttia enemmän ruokaa  kuin miehet.

Aina 1990-luvulle asti viljasadot lisääntyivät 3-6 prosenttia vuosittain eli väestönkasvua paljon nopeammin. Nyt vehnän ja riisin sadot monilla alueilla kasvavat vain 0,5-1 prosenttia vuodessa. Useissa kehitysmaissa sadot eivät lisääntyneestä lannoituksesta huolimatta kasva ollenkaan. Maissisadot sen sijaan kasvavat edelleen. Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että olemme ehkä saavuttaneet satotason osalta biologisen katon. Toiset uskovat, että satoja edelleen voidaan nostaa ja että esimerkiksi uuden geenitekniikan avulla voidaan kehittää satoisampia lajikkeita.

Ekologiset pienviljelijät

Peltometsäviljelyä, viljan ja typpeä sitovien puitten yhteisviljelyä, olisi edistettävä. Pienviljelijöiden mahdollisuuksia saada riittävän tehokasta ja halpaa tekniikka käyttöönsä olisi parannettava. Erityisesti Afrikassa olisi tehtävä enemmän niin orgaanisten kuin kemiallisten lannoitteiden käytön lisäämiseksi. Yli 30 prosenttia ruoasta pilaantuu sadonkorjuun jälkeen ja siksi on tärkeätä sijoittaa parempien varastotilojen rakentamiseen.

Suuremman ruoantuotannon lisäksi olisi parannettava haavoittuneimpien ryhmien, naisten ja lasten, mineraali- ja hivenaineiden sekä vitamiinien saatavuutta. Esimerkiksi ilmainen kouluateria on osoittautunut erittäin kannattavaksi sijoitukseksi kuten A-vitamiinilisäyksetkin.

The Ecomomist -lehti kirjoitti jokin aika sitten, että vain siirtymällä länsimaiseen tehoviljelyyn voidaan kehitysmaissa tuottaa riittävästi ruokaa. Ekologisen viljelyn avulla tämä ei onnistu. Tämä on vain osaksi totta. Aina kun pienviljlijöille on annettu mahdollisuuksia he ovat pystyneet tuottamaan enemmän ruokaa – yleensä ekologisemmin keinoin kuin isot tilat. Seuraavassa joitakin esimerkkejä.

- Peltometsäviljelyllä on Itä- ja Etelä-Afrikassa pystytty kaksin-kolminkertaistamaan maissin- ja hirssin satotasoa.
- Etelä-Brasiliassa vehnä- ja maissisadot ovat kaksinkertaistuneet palkokasvien ja karjanlanan avulla.
- Keniassa on maidontuotanto noussut siirryttäessä risteytyslehmien käyttöön.
- Monissa Aasian maissa on biologinen torjunta riisinviljelyssä  nostanut satotasoa 10 prosenttia ja säästänyt kemikaaleihin kuluvaa valuuttaa.
- Pienimuotoinen kalanviljely on monissa maissa yleistynyt antaen arvokkaan proteiinilisän ruokavalioon.

Kirjoittaja on kotieläinjalostuksen emeritusprofessori ja Suomen Unicefin entinen pääsihteeri