”Slummit ja hikipajat ovat kehittyneen yhteiskunnan ongelmia”

Tutkija Teppo Eskelisen mukaan puhumme paljon yhteiskunnallisesta kehityksestä, tietämättä, mistä puhumme.

– Kehitys-käsitettä ei ole mielekästä käyttää arvottavassa muodossa. Johtaa harhaan sanoa, että kehitys on ”hyvä” tai ”toivottava”. Kehitys on poliittinen malli. Ei ole erityistä syytä kuvata yhteiskuntakehitystä termillä, jota on alun perin käytetty kasvien kehittymisen kuvaamiseen.

Kehitys on siis eräs poliittinen malli. Se luottaa investointeihin, teknologiaan, energia- ja raaka-aineintensiivisyyteen. Mallia pidetään väistämättömänä, universaalina; se tuo kaikkien ulottuville modernin, vauraan hyvinvoinnin. Tosiasiassa se on tuonut monien ulottuville modernin köyhyyden.

- Slummit ja hikipajat ovat kehittyneen yhteiskunnan ongelmia. Tässä mielessä kehityksen lupaus jää toteutumatta. Kehitys hyvinvointilupauksena on loppunut. Lupaus ei ole ollut enää 1970- ja -80-lukujen vaihteen jälkeen uskottava. Resursseista ei ole kehityksen moottoriksi kaikille.

Miltä näyttää slummiutuneen kaupungin prototyyppi? – Otetaan Helsinki ja laitetaan kaupungin reunojen hökkelikyliin ja kaupungin kaduille neljä miljoonaa romanikerjäläistä, Teppo Eskelinen sanoo.

2000-luvulle tultaessa kehityksen lupauksesta ei edes yritetä pitää kiinni. Kysymys on enää tuotannon lisäämisestä, rahoittajien tahtoon sopeutumisesta. Tuotannon kasvattamisen merkittävin vaikutus ei ole köyhyyden poistaminen vaan elintilan kaventaminen. Kehityksen lupausta odotetaan fyysisesti entistä ahtaammassa tilassa; kehitys ja köyhyyden vähentäminen osoittautuvat entistä selvemmin vastakkaisiksi tavoitteiksi.

Filosofi Thomas Wallgren kertoo tulleensa yhteiskunnalliseksi aktivistiksi kehitysmaakysymyksen kautta 70-luvulla. Tavoitteena on ollut absoluuttisen kurjuuden vähentäminen, ja, jos mahdollista, poistaminen. Tavoitteena ei kuitenkaan voi olla länsimaisen kehitysihmeen matkiminen.

– Tavoite on asetettava toisin, vahvassa vuorovaikutuksessa kehitysmaiden kanssa. Kehitys kehitysmaaliikkeen tavoitteena haudattiin Karjaalla vuonna 1989 pidetyssä seminaarissa.

Wallgrenin mukaan on kuitenkin tosiasia, että myös köyhät ovat hyötyneet kehityksestä. Tämä näkyy Kiinassa ja Intiassa.

– Juuri se kehitys, jota me vastustamme, on nostanut satoja miljoonia ihmisiä ylös köyhyydestä, mukaan teolliseen kasvuyhteiskuntaan, jossa saa elää vapaasti. Katsokaa, kuinka paljon Suomessa on kiinalaisia turisteja! Kuinka paljon heidän fyysinen tilansa on kasvanut! Köyhyys on, de facto, vähentynyt.

Wallgren kehittää ajatusta eteenpäin: voiko teknologiamme muuttua niin vähän kuormittavaksi, että kaikki pääsevät siitä osallisiksi?

– Väittäisin, että tekniikkaoptimismille ei ole mitään absoluuttista rajaa. Olemme epävarmuuden tilassa. Jos vähänkin halutaan olla varovaisia, silloin kannattaa mennä Tepon kehityskritiikin tielle. Mutta: muistakaa Keynes! Modernin ihmisen ominaispiirteisiin kuuluu se, että hän ottaa riskejä. Mitä suurempi riski, sen ihanampi yhteiskunta. Tämä on helppo sanoa, kun on voittajien puolella, vaikea, kun on häviäjien puolella.

Voi siis perustellusti sanoa: köyhyys on vähentynyt; tekniikka ratkaisee tulevaisuuden ongelmat.

Wallgren vetäisee yllättäen hatustaan Gandhin: meidän on pidettävä kiinni kulttuurisesta mielikuvituksesta, jossa ihminen pyrkii hyvään. Vaikka kehitys olisi mahdollinen, se on huono vaihtoehto, koska siinä panostetaan muuhun kuin ihmiseen. Ihmisen vapauttaminen vastuusta on tuhoisaa myös silloin, kun ihminen elää yltäkylläisyydessä.

Jää epäselväksi, mitä mieltä Wallgren lopulta on: että kehitys nostaa ylös köyhyydestä, vai että on pyrittävä hyvään ja unohdettava lentäminen ultrakevyellä, aurinkoenergialla toimivalla lentokoneella?

– Intiasta on selviä signaaleja siitä, että merkittävän osan köyhyydessä elävien elämä on vaikeutunut. Intiassa on tapahtumassa jotakin muuta kuin kovin yksiselitteinen köyhyyden väheneminen. Olemme tottuneet ostovoiman mittaamiseen. On hyvin kyseenalaista, mitä se lopulta mittaa. Absoluuttisen köyhyyden mittaaminen ostovoimalla on äärimmäisen vakavassa paikassa harjoitettua metodologista kömpelyyttä, Eskelinen sanoo.

Miltä näyttää slummiutuneen kaupungin prototyyppi? Otetaan Helsinki ja laitetaan kaupungin reunojen hökkelikyliin ja kaupungin kaduille neljä miljoonaa romanikerjäläistä. Mitä tässä tilanteessa voidaan kehityksen mallilla tehdä?

– Modernin elämäntavan piiriin voidaan saada parisataa tuhatta ihmistä. Mitään välineitä parantaa kaikkien neljän miljoonan elämä ei ole. Jos aidosti välitämme köyhyyden vähentämisestä, kysymys on asetettava koko neljän miljoonan näkökulmasta – minkälaisia asioita tarvitaan parempaan elämään? Väitän, että ovat nykymaailmassa yhä useammin ydinjoukon intresseille vastakkaisia.

– Haluan onnitella, Teppo, tärkeästi kirjasta! Tulevaisuutemme vaihtoehtojen hahmottamisen kannalta tällainen kirja on ihan välttämätön luettava.

Keskustelu on äänitetty Teppo Eskelisen Kehityksen loppu –kirjan (Into Kustannus 2011) julkistamistilaisuudessa Helsingin Pressiklubilla 7.6.2011.