Totuudenpelko
Aikakaudessamme vallala oleva totuudenpelko on aihe, johon palaan pohdinnoissani yhä uudelleen. Onko kysymymys epäjohdonmukaisesta taktiikasta vaiko ajattelemattomuudesta, kun samat ihmiset julistavat, että yhtä totuutta ei ole, mutta silti kiihkeästi seuraavassa käänteessä puolustavat omia näkemyksiään, torjuen jyrkästi kaikki muut näkemykset?
Olen muutaman kerran keskusteluissa käyttänyt sanontaa "absoluuttinen totuus" ja se on joka kerta herättänyt raivokasta vastustusta. Ymmärtäisin sen, jos olisin väittänyt tietäväni absoluuttisen totuuden. Sitä en ole väittänyt, vaan olen sanonut, että absoluuttinen totuus on olemassa ja että voimme oppia siitä yhä enemmän, vaikka emme koskaan kaikkea. Teemme virheellisiä päätelmiä, korjaamme niitä ja jatkamme matkaamme kohti päämäärää, jota emme kuitenkan vajaavaisina ja rajallisina maailman osasina voi koskaan saavuttaa kokonaan.
Mutta relativismi on muodissa. Se ei ole pelkästään filosofinen näkemys, vaan ennen kaikkea sitä käytetään häikäilemättömän toiminnan puolustamiseen. Kaikki tietävät ne "no joo, kaikki on suhteellista" -heitot keskusteluissa, jotka koskevat moraalitonta toimintaa. Jääköön se puoli tässä kuitenkin vain maninnan asteelle.
Vakaumuksellisen relativistin sanoma on tämä: "Absoluuttista totuutta ei ole, kaikki riippuu katsojasta ja näkökulmasta. Mistään ei voi koskaan olla varma. Tästä olen ihan varma."
Minua kummastuttaa käsitykset, että yhtä totuutta ei olisi, vaan että "jokaisella on oma totuutensa". Kysymys ei siis ole "käsityksistä" vaan "totuudesta". Otetaan kaksi esimerkkiä. Ajatellaan ensin vaikka yhtä tiettyä puuta, jonka lintu, ihminen ja mullan alla möyrivä mato kohtaavat. Kaikille muodostuu siitä omien kokemustensa, tarkoitustensa ja näkemystensä mukainen käsitys. Mutta totuus, itse puu, on juuri se mikä se on, riippumatta näistä käsityksistä. Puu on tiettyä lajia, määrätyn muotoinen ja ikäinen, sillä on määrätty dna jne. Ei näitä muuta mitkään satunnaisten matkailijoiden käsitykset eikä näkemykset.
Toinen esimerkki. Ajatellaan tiettyä sotaa, jonka historia kirjoitellaan uudelleen ja uudelleen. Varsinkin historiasta käytetään sanontaa, että kullakin on oma totuutensa. Se on yhtä lailla pötyä. Sota on tapahtunut vain ydellä ainoalla, määrätyllä tavalla, monista syistä ja erilaisten ristiriitojen ja näkemysten kärjistyessä liikaa. Mutta jokainen osapuoli on ajatellut ja toiminut juuri täsmälleen niin kuin on, joku enemmän harhautuneena joku vähemmän. Sodassa on käynyt juuri niin kuin on käynyt, niin ja niin monta kuollutta ja haavoittunutta, hävitettyä taloa ja kaupunkia. Ei se ole mielipidekysymys. Eikä suru ja kurjuuskaan, vaan ihmiset ovat kukin kokeneet sodan aivan täsmällisesti juuri siten, kuin ovat.
Meidän tulee erottaa toisistaan totuus ja ihmisten käsitys siitä. Varsinkin kokonaisuus on melko mahdoton hahmottaa, mutta se on silti olemassa. Jos todella väitämme, että absoluuttista totuutta ei ole, miksi edes yrittää etsiä sitä? Miksi edes puhua siitä; poistetaan koko sana kielestämme.
Hiukan lähemmäksi ympäristöliikettä tulemme jos tarkastellaan asiaa enemmistön ja vähemmistöjen näkökulmasta. Totuus on asia, joka ei selviä demokraattisilla äänestyksillä. Olen useammin joutunut Ibsenin ja Goethen lailla ajattelemaan, että "enemmistö on aina väärässä" kuin että olisin kokenut enemmistön olevan oikeassa.
Tarkkaavainen lukija huomaa edellisestä totamuksesta, että se oli samalla kannanotto omien käsitysteni oikeellisuudesta. Tietenkin. Ajattelen niin kuin ajattelen, koska pidän sitä oikeana. Niin tekevät käsittääksein kaikki muutkin. Mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö samalla tiedostaisi mahdollisuutta, että voin olla väärässä. Jos ja kun näkee aihetta korjata mielipiteitään se on tehtävävä, muuten matka kohti totuuttaa pysähtyy tai harhautuu.
Uskon, että enemmistö on usein väärässä mutta samalla uskon, että joku vähemmistö on vielä enemmän väärässä, ja niitä onkin paljon. Mutta joku vähemmistö on taatusti enemmän oikeassa kuin enemmistö.
Vaikka en usko demokratian olevan totuuden kannalta eikä myöskän ihanneyhteiskunnan kannalta teoriassa paras vaihtoehto, pidän sitä käytännössä välttämättömänä yhteiskuntarauhan säilymisen kannalta.
Tulevaisuuden ennustamisessa ja ihmiskunnan kehityksen ohjaamisessa totuuden käsite on kaikkein vaikein. Jälkeenpäin on teoriassa mahdollista nähdä totuus, miksi kaikki meni juuri niin kuin meni. Nyt ihmisen tulee ensin pyrkiä näkemään nykyisyys ja pohtia mihin sen suunta johtaa ja sen jälkeen on pyrittävä näiden näkemysten mukaan ohjaamaan asiat parempaan suuntaan.
Tässä kokonaisuudessa ympäristöliikkeen vähemmistöjen vähemmistö, mitä Elonkehä ja Vihreä Elämänsuojelun Liitto edustavat, ei pidä kysellä mitä enemmistö ajattelee ja haluaa, vaan pyrkiä opettamaan enemmistöä ajattelemaan oikeammin. Kuten itseämmekin.
Kommentit
Monimutkaisuudesta
Koska (kuten hyvin tiedät) olen yksi niistä, joiden mielestä usko "absoluuttiseen totuuden" olemassaoloon on luonnovastaista, kommentoin tekstiäsi, vaikket kommentoinnistani todennäköisesti pidäkään. Korostan, etten kuitenkaan kuulu niihin, jotka ajattelevat jokaisella olevan oma totuutensa. En yksinkertaisesti usko "totuuksiin". On olemassa asioita, tapahtumia ja todennäköisyyksiä, joista seuraa erilaisia sattumia. Maailma elää ja muuttuu eikä sitä pysty ennustamaan.
"Absoluuttisen totuuden" tavoittelussa näen sen ongelman, että se jättää satunnaisuuden huomioimatta. Tästä seuraa, että pyritään johonkin, joka on jo valmiiksi lukkoonlyöty eikä ymmärretä, että maailma ympärillä muuttuu koko ajan lukuisten sattumien oikuista. Lukkoonlyötyä tavoitetta ei todennäköisesti voida saavuttaa ja samalla on saatettu hukata mahdollisuus johonkin sellaiseen hyvään tulokseen, johon olisi voitu päästä avoimemmin tavoittein.
Kvanttifysiikan perusajatuksiin kuuluu luontoon sisältyvä redusoimaton sattumanvaraisuus. Muistaakseni joskus suosittelin sinulle Kari Enqvistin kirjaa "Monimutkaisuus", joka auttaa ymmärtämään, että maailma on liian monimutkainen ja satunnainen, jotta siihen voisi sisältyä "absoluuttinen totuus". Onneksi, sillä itse koen satunnaisuuden rikkautena.
Yksi suosikkielokuvistani (jonka näkemisestä tosin on lähemmäs 20 vuotta) on Kieslowskin "Sattuma", jossa miehellä on kolme erilaista kohtaloa sen mukaan, miten hänen käy juostessaan junaan. Kyse on fiktiosta, mutta elokuva muistuttaa osuvasti, miten kaikki lopultakin on sattuman seurausta (myös jokainen meistä ja meidän elämämme).
Moraalirelativistin kumoaminen
Olen itse usein leikkinyt ajatuskokeella, joka olisi helppo toteuttaa käytännössäkin. Kun joku henkilö väittää vakavissaan moraalin olevan suhteellista - tai ainakin ettei meillä voi olla moraalisista arvoista varmaa tietoa - vie hänet (talvella) lumihankeen ja kumoa (kirjaimellisesti) sinne. Potki vielä vähän lunta päälle. Eiköhän hänen argumenttinsakin kumoudu tällä.
Luultavasti "moraalirelativisti" kokee moraalista (oikeutettua) tuohtumusta ja protestoi. Oletan nyt yksinkertaisuuden vuoksi, ettei hän käy suoraan päälle. Hänen puhinoihinsa voikin sitten vastata: "Niin tämä oli nyt sinun mielestäsi väärin, mutta ei minun. Minun näkökulmastani se oli hauskaa. Absoluuttista totuuttahan ei ole, joten minä sinua vahvempana voin ja saan tehdä näin... Voi voi..."
Väittäisin, että kovinkaan relativisti ei voi olla sitä käytännössä. Tämä itsessään jo riittää osoittamaan ajattelutavan onttouden.
-Elias Hämäläinen
Tavallinen ansa
Eliaksen kommenttiin minulla ei ole lisättävää. Hyvä esimerkki, noinhan se on. Sille potkitulle henkilölle voisi vielä sanoa, ettei sinua oikeasti ole edes olemassa, olet vain minun kuvitelmani, jolla leikin.
Hanna-Leenän väite, että "absoluuttinen totuus on luonnonvastainen" kuuluu suomennettuna näin: maailma on luonnonvastainen.
Hanna-Leena jää samaan alkumetrin ansaan kuin valtaosa, eli ei pysty erottamaan ihmisen käsitysmaailmaa itse maailmasta ympärillämme. Hänen kommenttinsa ei sen takia liity minun kirjoitukseeni eikä tarkempi kommentoiminen ole mielekästä. En voi kuin todeta, että olisi hyvä lukea, mitä todella kirjoitin. Lyhyesti: Maailma on juuri sellainen kuin se on ja se on absoluuttinen totuus.
Göran
Epävarmuuden pelosta
Eliakselle sen verran, että toivottavasti kommenttisi ei ollut tarkoitettu vastaukseksi minulle, sillä minähän sanouduin irti relativismista. En usko "omiin totuuksiin" sen enempää kuin "absoluuttiseen totuuteen". En usko myöskään, että on olemassa "moraalia", on vain tapoja saada lauma toimimaan. Se ei tarkoita, etten kokisi joidenkin asioiden (esimerkiksi yksityisautoilun tai lihan syömisen) olevan väärin.
Maailma on sellainen kuin se on, mutta siihen ei sisälly mitään "absoluuttista totuutta", vaan se on sitä lukuisten epätodennäköisten (mutta samalla mahdollisten) sattumien kautta. Tulevaisuuteen tähtäävässä toiminnassa (mitä luonnonsuojelukin on) pysyviin totuuksiin ripustautuminen on vaarallista, koska siinä jätetään arvaamaton huomioimatta. Jos on esimerkiksi luonnonsuojelun nimissä toiminut kymmeniä vuosia samalla tavalla, on tullut jättäneeksi monia olennaisia suunnantarkastuksia tekemättä.
Göran kirjoittaa totuuden pelosta. Itse näkisin kuitenkin, että todellisuudessa ihmiset pikemminkin pelkäävät epävarmuuden kohtaamista. Ymmärrys- ja havaintokykymme ovat puutteelliset ja evoluutio on rakentanut meistä sellaisia, että täydennämme puuttuvaa ymmärrystämme muokkaamalla asiat tarinoiksi. Tähän perustuvat uskonnot. "Absoluuttiseen totuuteen" uskomisen näen yhtenä uskontona, jolla ihminen suojelee itseään monimutkaisuuden ja sattumanvaraisuuden kohtaamiselta.
Konstit loppuva
En tiedä miten selittäisin Hanna-Leenalle sen, minkä olen tuloksetta jo sanonut monta kertaa: absoluuttinen totuus on se, että maailma on juuri sellainen kuin se on, sattumoineen, kaikkineen päivineen. Vain ihmisen käsitys siitä on vajaavainen. "Epätodennäköisyys" ei ole luonnon ominaisuus, se on vain ihmisen vajaavaisesta käsityskyvystä johtuva termi.
Jos tästä kaikesta vetää sellaisen sokean ja äärimmäisen ihmiskeskeisen johtopäätöksen, että totuutta ei ole olemassa, on ihan hakoteillä. Se tarkoittaa loppuviimein samaa kuin sanoisi, ettei maailmaa ole olemassa.
Minulla konstit loppuvat, kun kirjoitettu sanoma ei mene perille.
Göran
Edelliseen viitaten
Hanna-Leenalle: en tarkoittanut sinulle henkilökohtaisesti. Tyyliini ei ylipäätään kuulu hyökätä, vaan pyrkiä keskusteluun (joskus teen siitä poikkeuksen, kun ns. keskustelukumppani ei selvästikään ole kiinnostunut keskustelemaan, vaan "julistamaan" kuuntelematta - kuten yhdessä omassa blogikirjoituksessani tällä hetkellä...) Sinä pyrit keskustelemaan, ja vaikka olemmekin tässä kysymyksessä ainakin näennäisesti eri mieltä, uskon, että meillä molemmilla on opittavaa toisiltamme.
Se aikaisempi kommenttini oli vain yleinen huomio Göranin herättämien ajatusten pohjalta. Monet ihmiset nykyään kannattavat jonkinlaista moraaliteoreettista "emotivismia" (moraaliväittämillä ei ole totuusarvoa) tai subjektivistista relativismia. Itse väittäisin, että ne eivät edes kuvaa moraalia.
Minä olen vakuuttunut siitä, että moraali on olemassa objektiivisena ilmiönä siinä missä ns. luonnontieteen kuvaamat fyysiset kappaleet ja niiden erilaiset järjestäytymisen tavat ("luonnonlait"). Tästä meillä kaikilla on vahva kokemus, koska pelkästään oman moraalisen kokemisen tapamme analyysi johtaa tähän. Kokemus moraalin velvoittavuudesta on niin vahva ja osa jokapäiväistä arkitodellisuuttamme, että todistuksen taakka on moraalirelativistilla. Hän ei kyllä moraalin kumoamisessaan onnistu, ellei ole jotenkin täysin irrallaan inhimillisestä todellisuudesta.
Tässä on kyse ilmiöstä, jota luonnontieteen menetelmät eivät voi koskaan tavoittaa (normatiivinen todellisuus, arvot). Se ei ole kuitenkaan arvojen vika, vaan luonnontieteen menetelmien. Luonnontiede on sokea isolle osalle todellisuutta, vaikka se onkin siinä osassa mitä se kykenee selittämään ylivertainen tiedonhankinnan menetelmä. Luonnontieteellinen maailmankuva kaipaa täydennyksekseen filosofiaa (tietoteoria, ontologia, moraaliteoria) ja arjen kokemuksellisia elementtejä ollakseen kokonainen maailmankatsomus. Oma näkemykseni on, että eheä maailmankatsomus vaatii myös uskonnollista/hengellistä puolta, vaikka nykymaailmassa tälle ollaankin kovin sokeita.
Göran on minusta aivan oikeassa korostaessaan sitä, että maailma on olemassa sellaisena kuin on ja vain tietomme siitä on vajavaista. Filosofiassa tätä kutsutaan maltilliseksi realismiksi. Siihen minulla ei ole mitään olennaista lisättävää.
Vielä totuudesta
En ymmärrä, mitä ihmiskeskeistä on siinä, että toteaa, ettei absoluuttista totuutta ole olemassa. Maailmankuvassani ei ole ihmisyyteen liittyvää romantiikkaa.
Maailma on sellainen kuin on, siitä voimme olla samaa mieltä. Mutta siitä ei seuraa mitään absoluuttista totuutta. Ihmisillä on taipumus pyrkiä todellisuuden yksinkertaistamiseen, koska eivät osaa elää keksimättä asioille selityksiä. "Absoluuttiseen totuuteen" uskominen on yksi tapa yksinkertaistaa.
Ehkä voimme olla samaa mieltä myös siitä, että olemme eri mieltä. :)
Kaljun miehen paradoksi
Hanna-Leena: "...todellisuudessa ihmiset pikemminkin pelkäävät epävarmuuden kohtaamista - - - täydennämme puuttuvaa ymmärrystämme muokkaamalla asiat tarinoiksi. Tähän perustuvat uskonnot. "Absoluuttiseen totuuteen" uskomisen näen yhtenä uskontona, jolla ihminen suojelee itseään monimutkaisuuden ja sattumanvaraisuuden kohtaamiselta."
Näinhän se juuri on. Hanna-Leena väistää mainiosti - ja epätavallisen rehellisesti - ihmisen osittuneeseen ajatteluun sisältyvät sudenkuopat.
Kaikissa "faktoissa" on kysymys aste-eroista. Kaikki on suhteellista. Maailma on sumea, tiede (= ihmisen ajattelu) mustavalkoinen. Ihminen käsittelee sumeita faktoja mielellään matemaattisina faktoina. Tosiasiassa vain matematiikassa musta on mustaa, valkoinen valkoista. Ja, kuten tiedämme, matematiikka on ihmisen luoma keinotekoinen symbolijärjestelmä. Se ei kerro luonnosta mitään. Matematiikan keinoin voi kuvata matematiikkaa. Sen avulla ei voi kuvata luontoa. Näin me kuitenkin teemme – kuvaamme luontoa kaksiarvoisin termein ja lopulta uskomme, että pallo on pyöreä tai ruoho on vihreää. Ei ole kuitenkaan olemassa täsmällisen pyöreätä palloa, tai vihreän sävyä, joka olisi juuri oikea. Ruoho on sumea joukko. Samoin vihreiden asioiden joukko. Asiat ovat suhteessa toisiinsa: lait, moraali, jumalat, pallot, vihreys.
Loogiset tautologiat toki pitävät kutinsa. Siksi niitä kutsutaan loogisiksi tautologioiksi. "Ruoho on ruohoa" on totta. ”Maailma on juuri sellainen kuin se on ja se on absoluuttinen totuus” on totta. "Kokonaisuus on kokonaisuus" on totta. "2+2=4" on totta. Loogisten tautologioiden hiekkalaatikon ulkopuolella ei ole yhtäkään väitettä, joka olisi täysin tosi. Moraalisia hypoteeseja saa esittää, mutta todisteita hypoteesien puolesta tai vastaan ei löydy. Siksi lumihankivertaus oli, sanalla sanoen, epäonnistunut.
Bertrand Russellin mukaan ”kaikki perinteinen logiikka olettaa tottumuksesta, että sen symbolit ovat tarkkoja. Siksi se ei sovellu Maan elämään, vaan ainoastaan kuviteltuun elämään. Kolmannen poissuljetun laki (A TAI ei-A) on tosi, kun käytetään tarkkoja symboleja, mutta epätosi, kun symbolit ovat epätäsmällisiä (sumeita), kuten symbolit todellisuudessa ovat." (Samaa sanoi Albert Einstein: "Matematiikan lakien varmuudet eivät ole todellisuutta.")
Aristoteleen kaksiarvologiikka ei siis päde tuntemassamme todellisuudessa. Tämä on kaksiarvologiikalle rakentuvassa länsimaisessa ajattelussa punainen vaate: moniarvologiikka kyseenalaistaa kaksiarvologiikan. On selvää, että kun pohjana on kaksiarvologiikka, moniarvoinen keskustelu on mahdotonta. Luonnossa (todellisuudessa) jokainen väite sisältää oman vastaväitteensä. Kuuma on aina osittain myös kylmää. Vihreä on aina osittain myös hiukan jotakin muuta väriä.
Russell esitti paradoksin: miehen päästä nypitään hiuksia, yksi kerrallaan. Milloin mies muuttuu kaljuksi? Absoluuttisen totuuden metsästäjälle tehtävä on helppo. Minulle se on mahdoton. Mikä on kaljuuden absoluuttinen määritelmä? Kuinka määritellään hiusraja? Kuinka erotetaan hius ihokarvasta? Mies on prosessin alussa hiukan enemmän ei-kalju kuin kalju, prosessin päättyessä hän en enemmän kalju kuin ei-kalju. Absoluuttista vastausta ei ole. Tavoittelemme täsmällisyyttä epätäsmällisessä maailmassa. Se, että pyöristämme asioita selvitäksemme arkipäivästä, ei muuta todellisuuden luonnetta. Vain matematiikka ja logiikan tautologiat nauttivat 100-prosenttisen täsmällisyyden statuksesta.
Jouko Kämäräinen
Arkipäivän kokemus ajattelun lähtökohtana
En minä nyt täysin eri mieltä voi olla Joukonkaan kanssa, jos hänen puheenvuoronsa oikein tulkitsin. Totta kai maailma on luonteeltaan kompleksinen ja ymmärryksemme siitä on vajavaista. Olen itse asiassa vakuuttunyt siitä, että emme kykene aistiemme ja ajattelun kateogorioittemme kautta (tietoinen viittaus Kantiin) tavoittamaan maailmaa sellaisena kuin se itsessään on. Ja että tämä ero meidän kokemuksemme (tai pikemminkin kielemme) ja maailman välillä on radikaali. Mutta siitä ei kai kannata vetää johtopäätöstä, että mistään ei voi sanoa mitään varmaa?
Tieteellisen ajattelun lähtökohtana, samoin kuin filosofian, tulisi minun nähdäkseni olla ns. tavallinen kokemus ja - kaiken väärintulkinnan uhallakin - terve järki. Jos ajattelussa esitetään väitteitä, jotka poikkeavat arkiajattelusta ja arkisesta kokemusmaailmastamme, todistuksen taakka on automaattisesti erikoisen väitteen esittäjällä. Näinhän argumentaatioteoriassa yleensä ajatellaan.
Koemme kaikki arkisessa toiminnassamme moraalisten väittäiden ja arvojen velvoittavuuden niin vahvana, että moraalin normatiivisuuden kyseenalaistava "teoria" esittää omituisen väitteen. Todistuksen taakka on siis moraalirelativistilla. Ja lumihanki-ajatuskokeellani pyrin vain osoittamaan sen, että tiukan paikan tullen teoreettinen moraalirelativisti alkaa edelleen ajatella siten kuin moraalilla olisi objektiivinen luonne. (Ja tämähän edelleen edellyttää, että kykenemme tuosta normatiivisesta todellisuuden osasta saamaan jonkinlaista, vaikkakin vajavaista, tietoa.) Kukaan ei pysty elämään moraalirelativistina - ellei ole sitten todella omituinen tai sairas tyyppi.
Kysynkin: mitä mieltä on kannattaa teoriaa, joka on paitsi epäintuitiivinen, myös mahdoton elää todeksi?
Toinen huomautukseni koskeekin sitten ns. kaksiarvologiikkaa ja Russellia. Russell itsehän tunnetaan juuri Joukon kuvaaman logiikan merkittävänä kehittäjänä, jonka oma filosofinen työ oli luonteeltaan pitkälti hyvinkin yksinkertaistavaan "palikka-ajatteluun" nojaavaa. En usko, että monikaan logiikan harrastaja uskoo, että tämä kuvaa koko todellisuutta sellaisena kuin se itsessään on. Mutta ehkä se on tietyissä tarkoitusperissä paras mahdollinen ajattelutapa.
Kun pyrimme mallintamaan jotain luonnon ilmiökokonaisuutta, matemaattinen ajattelu ja mallinnus lisää huomattavasti ymmärrystä siitä. Matemaattiseen asuun puettujen kuvausten tai teorioiden etu on niiden selkeys ja kyky luoda erilaisiin mahdollisiin maailmoihin soveltuvia ennusteita, joita sitten voidaan testata kokeellisesti. Luonnontieteessä tälle ei oikein ole vaihtoehtoakaan.
Kenenkään ei ole silti syytä uskoa, että tällä tavalla saavutettaisiin kaikenkattavaa tietoa. Joissakin tilanteissa, riippuen siitä, mitä halutaan tutkia tai ymmärtää, se saattaa olla riittävän hyvä (tai jopa paras inhimillisesti saavutettavissa oleva) malli ilmiön luonteesta.
En näe, että pyrkimys eksaktiin ajatteluun ja pyrkimys jollain tapaa syvempään ("monisävyiseen") ajatteluun olisivat millään tapaa ristiriidassa. Päinvastoin. Maailma on otaksuttavasti luonteeltaan niin tolkuttoman monimutkainen ja pieni ihmisapina rajallisine aistin- ja ajattelukykyineen niin mitätön, että kaikenlaiset yrityksemme tietoon ovat aina tietyssä mielessä radikaalisti vajavaisia ja vääriäkin. Joskus tarvitsemme monisävyisempää kokonaiskuvaa asioista. Vaikkapa halutessamme pohtia normatiivisia ja hyvin monimutkaisia faktuaalisia tosiasioita sekoittavia ilmiöitä, kuten mikä on vielä hyväksyttävissä oleva globaalin ilmaston lämpiämisen raja. Joskus taas on paikallaan rajusti abstrahoiva ja yksinkertaistava ajattelu, kuten pyrkiessämme ennustamaan, miten ilmastonmuutos tulee vaikuttamaan tiettyjen lintulajien kantoihin Pohjoisessa Fennoskandiassa.
Mutta minusta Göranin tavoin on turha puhua siitä, että todellisuus olisi itsessään relativistinen. Se nyt vain on mitä se on. Tietomme ja kielelliset ilmauksemme siitä ovat kyllä suhteellisia. Enkä usko, että Göran missään vaiheessa yritti tämän enempää väittääkään. Ja täytyy toki muistaa, että meillä täytyy oletettavasti olla edes jotain tietoa ja kykyä tavoittaa kielellämme edes hitunen tuosta objektiivisesta todellisuudesta: emmehän me muutoin kykenisi tässä maailmankaikkeudessa elämään.
Joukon esittämään kaljun miehen paradoksista ole täsmälleen samaa mieltä hänen kanssaan. Mutta jos määrittelemme kaljuuden vaikkapa tiettynä prosenttiosuutena, joka on menetetty hiusalueen peittävyydestä, voimme saada siihen varsin täsmällisesti mitattavan vastauksen. Juuri näinhän luonnontiedekin toimii. Sopiikin sitten kysyä, millä kriteereillä tiettyyn prosenttiosuuteen on päädytty? Tässä luonnontiede ja sen mukainen ajattelu ei valitettavasti aina pysty vastaavaan täsmällisyyteen. Mutta ei kai se silti kyseenalaista koko projektin mielekkyyttä?
Ja ainahan voisimme kysyä kaljuuntuvalta mieheltä itseltään!
Vielä viimeisen kerran
On merkillistä aina vain huomata, miten vaikea ihmisten on erottaa ihmisten käsitykset maailmasta itse maailmasta. Sanoin jo kerran, että konstit alkavat loppumaan. Kohta sanatkin loppuvat.
Yritän vielä kerran: Minä en tarkoita "absoluuttisella totuudella" ihmisen käsitystä maailmasta, vaan itse maailmaa. Ihminen voi olla miten oikeassa tai väärässä hyvänsä, se ei muuta maailmaa hitustakaan, se on juuri sellainen kuin se on. Ei tämän pitäisi olla niin vaikea ymmärtää. Mutta kun se on tuhansia vuosia ymmärretty täysin virheellisesti ja ihmiskeskeisesti, niin ei se tietenkään hetkessä muutu. Ei Aristotelen tai Einsteinin tai kenenkään muunkaan käsitys maailmastakaan ole sitä muuttanut miksikään. He voivat olla ihan mitä mieltä hyvänsä, maailma on silti sellainen kuin se on. Itämainen viisaus sopisi tähän: ei sana "kuu" ei ole kuu, vaan sormi joko osoittaa kuuta. Minä puhun kuusta, en sormesta.
Esimerkki hiusten nyppimisestä oli hyvä. Termillä "kalju" ei ole minkäänlaista tekemistä totuuden kanssa. Totuus on tässäkin itse maailma, siis tässä tapauksessa miehen pää. Jos joltain nypitään hius kerralla päästä hiusten määrä vähenee aivan absoluuttisella tavalla yksi kerralla, kunnes hiuksia ei enää ole. Se on ihan sama millä termeillä ihminen sitä puhuu ja millä lukujärjestelmällä. Sanotaan nyt vaikka että hiusten absoluuttinen määrä kymmenjärjestelmässä oli alussa 12567. Kun yksi hius poistetaan, jäljellä on 12566, sitten 12565 jne. Kunnes on kolme, kaksi, yksi ja nolla. Se on tässä tapauksessa absoluuttinen totuus. Ei siinä ihmisten termeillä eikä edes matemaatiikalla ole mitään merkitystä.
Mutta silti, jos olisikin väittänyt, että kun ensimmänen hius poistetaan on jäljellä on 12563, niin eiköhän kaikki väittäsi, että se ei ole totta. Eli voisiko tässäkin asiassa olla joku absoluuttinen totuus olemassa?
Kuuma ja kylmä ovat yhtä lailla ihmisen termejä. Kysymys on absoluuttisista molekyylien liikkeestä ja energian määrästä. Vain ihmisen käsitteet ovat suhteellisia, kuten myös vaikka korkea ja matala. Absloluuttinen totuus voidaan mitata milleinä. Tai molekyylien määränä, tai valovuoden osina, jos joku niin haluaa. Värit ovat eri allonpituuksia, aivan täsmällisiä, ihan sama mikiskä niitä kutsuu tai miltä ne vaikuttavat ihmisten tajunnassa.
Täytyy nyt vielä kerran kehoittaa ihmisiä lukemaan alkuperäisen tekstini uudelleen. Kuvittelin, että esimerkki josssa ihminen, lintu ja mato kohtaavat puun olisi jo kertonut kaiken. Ehkä sitä ei ole luettu. Ja yleensä käsitykset lukkiutuvat heti, kun mainitsee käsitteen absoluuttinen totuus.
Kuten jo sanoin, tämä asia kohtaa aina raivokasta vastustusta. En välittäisi koko jutusta ollenkaan, mutta kun noiden ihmiskeskeisten harhakäsitysten seurauksen jatkeena on välttämättä relativismi ja etiikan sumeneminen. Ei sekään pitäisi olla ihan mahdoton käsittää.
Jos todella väitetään, että mitään absoluuttista totuutta ei ole - huomatkaa nyt, puhun siis maailmasta enkä ihmisen käsityksestä siitä - se on ihan sama kuin sanoa, että maailma on ihan miten sattuu eikää siitä voi tietää yhtään mitään eikä siitä kannata sen enempää edes puhua.
Eliaksen lumihankiesimerkki oli ihan mainio. Jos absoluuttista totuutta ei ole niin eihän tuskasta tai kärsimyksestäkään voida sanoa yhtään mitään, mitä lie suhteellisia harhaluuloja nekin. Neurologit yrittävät selvittää niitä, mutta miksi, jos todellisuudesta ei voi oppia tietämään yhtään mitään? Tai voiko siitä oppia ihan pikkuisen? Ei, se on totuuden vastustajalle vaarallinen ajatus, koska se tarkoittaisi, että jonkinlainen totuus ehkä sittenkin olisi olemassa, siis ihan pikkuinen. Mutta sille pitäisi varmaan keksiä uusi termi.
Luonnonsuojelussa on maailman todellinen tila tärkeä tietää. Ja ihmisen toiminnan seurauksilla on aivan, täsmällinen ja absoluuttinen seuraus. Jos tässäkin väitetään, että totuutta ei ole, niin hellurei, antaa palaa. Sixten Korkman ja Björn Wahhroos ovat varmast yhtä oikeassa maailman tilasta kuin Tim Jackson ja Ilkka Hanski. Mitä me siis hössötämme?
Tuskainen ja kärsimästön äänensävyni tässä johtuu nyt siitä, etten todella enää tiedä miten päin tämä pitäisi selittää, että ihmiset vihdoinkin yrittäisi päästä ulos omasta pääkopastaan. Tähän nyt voi heti heittää, ettei se ole mahdollista, ja siksi emme koskaan voi nähdä koko totuutta. Näin onkin, mutta viimeisen kerran: Minä en puhukaan siitä, mitä on ihmisen pään sisällä, vaan sen ulkopuolella.
Göran
Kirjoita uusi kommentti