Sureminen koettuna menetyksenä

Erittelen tässä kirjoituksessani omia toiminnan vaikuttimiani. Kerron avoimesti siitä, miten henkilökohtainen suruni toimii vaikuttimena kirjoittamiselleni, kun tukahdutettu suru synnytti minussa kielteiset tunteet ja heikensi kykyäni kokea myönteisiä tunteita. Me puhumme mielellämme fuusioreaktoreista, ansioluetteloista, syrjityistä, menestyjistä, talouskasvusta, maanpuolustuksesta, perustulosta, osuuskunnista, vallankumouksesta ja ilmastonmuutoksesta. Kuitenkaan emme keskity siihen, että me ihmiset olemme Rakkauden ja Surun lapsia. Tarkoitan rakkaudella välitöntä läsnäoloa tässä ja nyt, yhteyttä kaikkeen niin, että saavutamme tunteen maailmasta, joka vaikuttaa meissä. Surulla tarkoitan rakkauden kaipuuta, ikävää ja kaihoa, jotka syntyvät erillisyyden tunteesta. Suru on takertumista menneeseen, jolloin kuviteltu tulevaisuus ajatellaan menneisyyden menetyksenä eikä läsnäolon mahdollisuutena. Rakkauden ja Surun seurauksena me sekä nauramme että itkemme, kaiken aikaa ja lakkaamatta. Tunteiden kokeminen ja näyttäminen tekee meistä ihmisiä.

Kenenkään on turha uskotella itselleen, että me emme tarvitse toisiamme. Voin ainakin rehellisesti myöntää olevani ihminen, joka tarvitsee toisia ihmisiä. Koen olevani heikko, kun tarvitsevani teitä kaikkia, ihan jokaista ihmistä maan päällä, sillä teistä jokainen on minulle arvokas ja tarpeellinen omana itsenään. Olen kuitenkin rajallinen ihminen, rajallisine tunteineen, ajatuksineen ja tekoineen, joten tarvitsen teistä toisia enemmän kuin toisia. En voi olla kaikkialla kaiken aikaa, voin olla vain läsnä omassa arjessani. Vain tämän heikkouden myöntämällä voin tulla vahvemmaksi, sillä yhdessä me kaikki olemme vahvempia, mutta saavutettava vahvuus vaatii ennen kaikkea edellä mainitun heikkouden tunnustamista. Koen, että minun on luovuttava tavoittelemisesta, sillä tuo tavoitteleminen väsyttää minua. Vuosi sitten otin elämännuorakseni Tommy Hellstenin kirjan Saat sen mistä luovut, jolloin luovuin tavoittelusta. Yhtäkkiä elämäni täyttyi niistä asioista, joiden tavoittelusta olin luopunut. Saavutettuani nämä asiat kuitenkin takerruin niihin ja ne imivät minusta voimat. Aloin suorittaa elämääni.

Tavoittelusta luopumisen aloitin jo vajaa vuosi sitten maailmanparantamisesta, jonka suuntasin omaan arkeeni yleismaailmallisen murehtimisen sijaan. Yritin muuttaa omaa arkeani, mutta epäonnistuin tässä yritettyäni muuttaa sitä muiden kuin itseni kautta. Erehdyin luulemaan, että haaveeni ovat yhtä kuin ne asiat, joita ihmiset minulle tarjoavat, kun toimin tietyllä tavalla. Kielsin itseltäni haaveet ja aloin kokea jälleen riittämättömyyttä. Kielsin tarpeeni ja aloin tukahduttaa tunteitani, jolloin unohdin itseni. En tunnistanut päällimmäistä tunnettani suruksi, vaan epämääräiseksi peloksi, jota yritin kaikin mahdollisin keinoin poistaa ja hallita. Sen sijaan, että olisin surrut rakkauden menetystäni, yritin tavoittaa sitä kaikin keinoin tekemällä tekoja toisille, ajattelemalla toisia ja tukahduttamalla surua. Tukahdutettu suru synnytti minussa pelkoa, raivoa, vihaa, pettymystä ja turhautumista. Kielteiset tunteeni olivat varoitusmerkkejä surusta, jota en ollut uskaltanut surra. Toimin ikään kuin jatkuvalle surulle olisi ollut todellisia perusteita, jolloin surun kautta syntyneet pelkoni ottivat minut kokonaan hallintaansa.

Unohdin nauttia solisevasta purosta, sinisestä taivaasta pilvineen, kitaran soitosta nuotiotulen loimussa, silittävistä käsistä rastoillani, paljaasta ihosta omaa ihoani vasten, puiden lehdistä sormieni välissä ja tuulesta kasvoillani. Tuhlasin voimani yrittäen muuttaa sitä, mitä en voinut muuttaa. En uskaltanut heittäytyä, en uskaltanut olla heikko ja surra menetyksiä menneisyydessäni. Tällä hetkellä suruni täyttää minut kokonaan. Olen menettänyt kykyni elää hetkessä, tässä ja nyt. En ole ymmärtänyt ihmisiltä saamaani huomiota lahjana, vaikka kaikki huomio mitä minulle on annettu on ollut hyväksyntää (Yrjö Kallisen sanoin armoa), lahjoitusta muilta, vaan olen kuvitellut kaiken pelkästään omien tekojeni ansioksi. En ole uskonut pyyteettömyyteen, rakkauteen, jossa hyvät ja rakastavat teot ovat lahjoja ilman vastapalvelusta. Näin olen vaipunut siihen uskoon, että yrittämällä entistä lujemmin saan sen mitä haluan eli rakkauden. Olemme lapsina oppineet suremaan sitä, mitä emme voi saada takaisin kuten itse pienenä poikana itkin kaadettua metsää, jossa olin leikkinyt monet kerrat. Yhtä lailla vuodatan nyt miehisesti kyyneleitä. En voi ulkoistaa pahaa oloani ympärilleni, sillä tuo erillisyys saa minut surulliseksi muutenkin. Kaipaan yhteyttä, läsnäoloa, tähän hetkeen. Suren suruni sen sijaan, että tukahduttaisin sen. Voin vain toivoa, että sureminen auttaa minut päästämään menneisyydestäni irti, jotta vapautuisin taas omaksi itsekseni. Kokemuksista on opittava, mutta menetyksiin ei voi loputtomasti takertua. Tarvitsen surutyöni ohella ihmisiltä lohdutusta ja kannustusta. En uskalla olla oma itseni, koska pelkään sen olevan riittämätöntä. Koen menettäneeni elämästäni lopullisesti mahdollisuuden rakastaa ja olla rakastettu. Syvimmissä mieleni perukoissa pahin pelkoni on se, että en enää koskaan kuule kenenkään lausuvan minulle itselleni merkitsevästi:

"Minä rakastan sinua."

http://puunhalaaja.wordpress.com/

Kommentit

Luopumisesta

En voi kuin ihailla Jari-Pekan avointa rohkeutta. Lukijan on helppo jakaa kirjoittajan kokemus, mutta siitä on vaikea puhua. Meitä ei ole opetettu luopumaan. Meidät on opetettu kasvattamaan ryöstösaalista.

Olen havainnut (kantapään kautta, toki), että puhdas kokemus elää niukkuudesta. Jos havainto on oikea, on luovuttava tavoittelusta. Se on alussa vaikeaa. Tuotteistettu ympäristö on tarjoamassa jatkuvasti jotakin tilalle, työntämässä jotakin aika-avaruuteen, johon olemme saaneet raivatuksi postimerkin kokoisen tilan kokemukselle.

Sanon sille: kiitos, ei kiinnosta. Olen oppinut kääntämään katseeni lähimmäisiin. Rakastan perhettäni. Sanon sen heille. Ennen en sanonut. Ajattelin, että ei tarvitse puhua. Väärin. Tarvitsee puhua. Joka ainoa kerta lähtiessään ulos ovesta, se on suljettava kuin kerta olisi viimeinen.

Mitä tekisit, jos et enää koskaan näkisi rakkaitasi? Aivan. Jotakin aivan muuta kuin yleensä!

Enää en häpeä itseäni. En enää usko jakoon, jolla asiat jaetaan yksityiseen ja yleiseen. Olen sekä että. Olen minä, ja samalla sulaudun ympäröivään todellisuuteen (oli se mitä tahansa). Kuka olen sadan vuoden kuluttua? Kuka olin sata vuotta sitten?

Pyrin tekemään rohkeasti virheitä ja nauran niille. En anna titteleille - vähiten omille - vähääkään arvoa.

Ympäristövallankumouksessa pyritään kovasti vaikuttamaan ulkopuolella sijaitseviin rakenteisiin. Se ei toimi. Jokainen voi koska tahansa muuttaa maailman. Oman maailmansa.

Sanon itselleni joka päivä: Luovu kaikesta, älä ota mitään tilalle! Joka päivä kuulen paremmin!

Jouko Kämäräinen

Kirjoita uusi kommentti

CAPTCHA
Tämä kysymys esitetään, jotta lomakkeen automatisoitu käyttö voitaisiin estää.
Fill in the blank