Sauli-ilmiö ja vaalikeskustelun harharetket

Presidentinvaalit lähestyvät. Vaalikeskustelua pukkaa ja kahvia kuluu jotta pysyisi hereillä niitä katsellessa. Keskustelua käydään, mutta vääristä asioista. Silmään pistää myös syndrooma, jota voisi kutsua Sauli-ilmiöksi. Sauli Niinistöllä kun jatkuvasti korkea kannatus Galluptutkimuksissa. Mistä tämä Sauli-ilmiö oikein johtuu?
Niinistön meriitit – oikeustieteelliset opinnot ja työura eli toimiminen korkeimmillaan valtionvarainministerinä – eivät anna juurikaan eväitä presidentin työhön, jonka tärkein ja oikeastaan nykyisin ainoa tehtävä on ulkopolitiikan johtaminen. Älynlahjoiltaan hän taas on samaa keskikastia kuin muutkin. Vielä oudommaksi Sauli-ilmiön tekee se, että mies on ehdokkaista Nato-myönteisin, vaikka Suomen kansan valtaisa enemmistö ei kannatakaan kyseiseen organisaatioon liittymistä. Politiikka ei todellakaan ole logiikka ja matematiikka kuten joku valtioviisas on joskus tokaissut.
Missä on siis pihvi, eli Saulin kansansuosion peruste? Ainoa mielekäs selitys on ulkoinen olemus. Hän on niin söpö kuten eräs haastateltava televisiossa asian ilmaisi.
Ilmiö ei sinänsä ole uusi Suomen presidenttihistoriassa. Myös Mauno Koivisto suosion takana oli kansaa miellyttänyt ulkonäkö. Siinä suhteessa hän olikin lähes täydellinen. Kasvojen piirteet olivat edestä katsoen miehekkäät ja etuviistosta katsoen lapsenomaiset. Ne vetosivat siten myös äidillisiin tunteisiin. Lisäksi oli pitkä varsi ja otsakiehkura. Vastaavia piirteitä on pituutta lukuun ottamatta myös Saulissa ja kaiken kruunaa kihara tukka. Näin siis toimii demokratia.
Entäpä sitten muut ehdokkaat? Paavo Väyrynen näyttää kirivän toiseksi. Hänellä onkin eniten ulkopoliittista kokemusta, mutta kansan enemmistö tuntuu vieroksuvan miestä. Paavo itse syyttää julkikuvansa huonoudesta mediaa, ja osittain perustellustikin. Toisaalta hänen pyrkyryytensä on vuosikymmenten aikana ollut kovin ilmeistä. Kansa pitää poliitikoista, jotka eivät omien sanojensa mukaan pyri mihinkään.
Entäpä toinen Paavo, vanha nahkuri Lipponen? Lipposen tilanne näyttää täysin toivottomalta, sillä hänen kannatuksensa jää kauas puolueen kannatuksesta. Miehellä on pitkä kokemus pääministerin toimesta. Määrä ei sinänsä kerro mitään laadusta. Lisäksi Lipposen kaudella Suomen sisäpolitiikassa tehtiin kaikkien aikojen jyrkin käännös oikealle eikä semmoisella politiikalla kalastella perinteisiä vasemmiston ääniä. Ulkopolitiikasta mies ei taas ymmärrä mitään. Euroa hän perustelee yhä Venäjän pelolla. Uskomattoman lapsellista puhetta. Paavo L. tulisi myös olemaan presidenttikautensa lopulla samassa iässä kuin Urho Kekkonen oli dementian ensi oireiden ilmaantuessa. Kumma että demarit eivät tätä huomio, vaikka Kekkosta yhä siitä parjaavat. Toisaalta Kekkonen oli dementoituneenakin terävämpi kuin Lipponen koskaan.
Sitten on kolmaskin Paavo, Arhinmäki. Paavo A:n kokemus on vähäisimmästä päästä, ja muitakin meriittejä on heikosti. Toisaalta hänen ulkopolitiikkaa koskevat mielipiteensä edustavat huomattavaa reaalipolitiikan tajua. Hänen valintansa olisi varmin tae sille, että Suomi ei tee sitä virhettä, että liittyisi Natoon. Vedonlyöntikertoimet hänen puolestaan vain ovat kovin heikot.
Myös Vihreät ovat jälleen pelissä mukana. Tällä kertaa ehdokasta voisi periaatteessa pitää vakavasti otettavana: Pekka Haavistolla on kokemusta toiminnasta rauhanvälittäjänä ja hänellä on epäilemättä diplomaattista kyvykkyyttä. Se vain ei riitä. Pitäisi olla kansainvälisen politiikan kokonaisnäkemystä, mutta sitä ei ole. Haavisto kannatti aikanaan Suomen liittymistä EU:iin turvallisuuspoliittisin perustein ja vilauttelee myös Nato-korttia. Ei kovin johdonmukaista käytöstä siviilipalvelusmieheltä. Lisäksi hän on populistisesti ryhtynyt kosiskelemaan keskivertoäänestäjää.
Sitten on tämä peruutuSSuomalainen – vai miten se menikään – Timo Soini. Soinin linja presidenttiehdokkaana on jäänyt hämäräksi. Hänen todellisista poliittisista mielipiteistä ei kukaan tiedä mitään, tuskin edes mies itse. Myös Soinille lienee vaikea ja nolo tilanne siinä, että hänen kannatusprosenttinsa liikkuvat kaukana puolueen saamista äänimääristä.
Hännänhuippuina hiihtelevät kaksikko Eva Biaudet ja Sari Essayah. RKP:n edustaja Biaudet ilmoitti idoliksensa Hillary Clintonin. Mitenköhän tämän ihmisten tappamisesta nauttivan valkyyrian fanittaminen sopii Evan kotimaiseen suvaitsevaisuuspolitiikkaan? Vääräuskoisia ja -värisiä saa tappaa kunhan se ei tapahdu omalla takapihalla? KD:n ehdokas Sari Essayahin sokea piste taas on Lähi-itä.
Vaikka ehdokkaiden mielipiteet suurin piirtein ovatkin selvillä, olisi pieni lisätarkennus paikallaan. Tätä tietoa ei ainakaan lisää televisioyhtiöiden vaalikeskustelujen kysymystenasettelu mikä taas johtunee siitä, että juontajilla – tai ehkä toimitusten johdolla – on oma agenda ojassa. Niinpä keskustelujen aiheet koskevat kaikkea muuta kuin oleellisia ulkopolitiikkaa käsitteleviä kysymyksiä. Tärkeitä kysymyksiä olisivat esimerkiksi seuraavat:
- Naton kannattajille: Natoa käytetään nykyisin raaka-ainevarantojen saatavuuden varmistamiseen eli uuskolonialismin välineenä. Seurauksena on satoja tuhansia kuolleita Afganistanissa, Irakissa, Libyassa ja pian ilmeisesti myös Iranissa. Naton jäsenenä Suomi ei voisi välttää osallistumista näihin operaatioihin. Ne tulevat myös kasvattamaan Suomeen kohdistuvan terrorismin uhkaa. Kysymys: Haluatteko te todella ottaa vastuun viattomien ihmisten surmaamisesta kolmansissa maissa ja toisaalta mahdollisista suomalaisista terrorismin uhreista?
- Kaikille: Suomi on järjestänyt sotaharjoituksia Naton kanssa. Eikö jo tämä vaaranna Suomen sotilaallisen liittoutumattomuuden?
- Kaikille: Olisiko teillä rohkeutta vaatia USA:n johtoa lopettamaan viattomien ihmisten murhaamisen eri maissa?
- Kaikille: Minkälaisiin aloitteisiin ryhtyisitte kansainvälisillä areenoilla yhtäältä kasvihuonekaasujen päästöjen radikaaliseksi vähentämiseksi ja toisaalta talouskasvuideologian lopulliseksi hautaamiseksi?