Kuin viimeistä päivää

Olen tänään viimeistä päivää virallisesti Elonkehä-lehden toimittajana. Tulin lehteen maaliskuun lopussa ja tarkoitukseni oli olla pari kuukautta apuna. Ensimmäisen juttuni ilmestyi verkkolehdessä 3.4.2011. Viimeisestä en vielä tiedä, sillä mahdollisesti avustan lehteä jatkossakin.

Suhteeni Elonkehään alkoi kuitenkin jo keväällä 2004 Sellon kirjastossa Espoon Leppävaarassa. Pian sen jälkeen muutin toiseen lähiöön, jonka kirjastosta Elonkehää ei löytynyt, mutta aloin ostaa irtonumeroita satunnaisesti.

Joulukuussa 2008 poikkesin Turussa erääseen seminaariin nähdäkseni edes vilauksen Pentti Linkolasta. Koska olin Turussa muissa asioissa, en ehtinyt jäädä kuuntelemaan hänen puheenvuoroaan, mutta olin paikalla, kun Linkola Antti Nylénin alustuksen jälkeen kiitteli tämän sivistynyttä kielenkäyttöä. Samassa yhteydessä hän totesi raivostuneensa Elonkehä-lehden edellisessä numerossa olleista alatyylisistä sanoista niin paljon, että oli polttanut lehden.

Minua kiinnosti, mistä Linkola oli hermostunut ja ostin irtonumeron. Lehdessä oli 16-vuotiaan koululaisen kirjoittama arvio kirjasta Eniten vituttaa kaikki. En voinut ymmärtää, miksi Linkola oli polttanut lehden, sillä oletan, että kirjan nimen kuvaama tunne on hänelle erityisen tuttu.   

Samassa seminaarissa, jossa Linkola raivosi Elonkehälle, Göran Ekström vetosi yleisöön, että pelastaisimme vaikeuksissa olevan lehden. Hän pyysi, että tilaisimme Elonkehä-lehteä ja avustaisimme sitä kirjoituksillamme. Päätin tehdä molemmat. Koska en tuolloin kirjoittanut pitempiä juttuja, lähetin lehteen nipun aforismeja. Ne julkaistiin ja ilmeisesti runo- ja aforismipalstaa tuolloin toimittanut Ekström piti niistä, koska hän pyysi muutaman kerran lisää. Viimeiset lähettämäni aforismit taisivat kuitenkin olla Ekströmin makuun liian kriittisiä, koska ne eivät päätyneet lehteen.

Muutaman vuoden jatkunut suhteeni Elonkehä-lehteen on muistuttanut myrskyisää ihmissuhdetta – se on ollut täynnä vihaa ja rakkautta. Jos minulla olisi uuni, kuten Linkolalla, olisi muutama lehden numero päätynyt sytykkeeksi. Kerran suutuin niin, että irtisanoin tilaukseni. Yksi lehti jäi sen takia lukematta. Seuraavan ostin irtonumerona ja leppyneenä päätin palata tilaajaksi.

Elonkehän minussa herättämät tunteet ovat usein liittyneet syväekologiaan. Vaikka arvomaailmani on hyvin samanlainen kuin syväekologeilla, vierastan heidän tapaansa romantisoida mennyttä ja etsiä ympäristökatastrofeihin ratkaisuja aatteista ja filosofioista. Jos keskitytään ihailemaan vanhoja elämänmuotoja, unohdetaan, että olemme uudessa tilanteessa. Kun metsiä oli paljon ja ihmisiä vähän, oli luontevaa elää metsästäjä-keräilijöinä. Nyt kun meitä on paljon ja viimeisetkin metsät ovat uhattuina, eivät entiset keinot auta. Monet syväekologit suhtautuvat erittäin kielteisesti luonnontieteisiin. Kuitenkin juuri luonnontieteiden avulla on mahdollista ymmärtää, kuinka vaaralliseen tilaan olemme asuttamamme planeetan saattaneet.

Lehteen tullessani minua pelotti, miten lukijat reagoisivat tapaani katsoa maailmaa.  Olen kirjoittanut omalla persoonallani ja se on ollut sekä parasta että raskainta Elonkehässä. Kun olen laittanut itseni alttiiksi, myös palaute on tuntunut henkilökohtaiselta. Kielteistä palautetta ei ole juurikaan tullut. Jos minusta on valitettu, on päätoimittaja pitänyt sen omana tietonaan. Alkuaikoina pohdin, lukeeko kukaan kirjoituksiani, sillä kommentteja tuli vähän. Syksyllä tilanne muuttui ja aloin entistä useammin törmätä ihmisiin, jotka osasivat yhdistää nimeni Elonkehään.

Muutaman kerran olen mustana hetkenä päättänyt lopettaa kirjoittamisen. Mutta juuri kun olen ollut masentuneimmillani, on tullut palautetta, joka on saanut minut muuttamaan mieleni. Kiitos siitä, että olen jaksanut jatkaa kirjoittamista kuuluu ainakin teille M, T, H, P, U, K, K, H. ja A. Terveisiä myös espoolaisrouvalle, jonka nimeä en muista (ehkä en ole sitä kuullutkaan). Satuit samaan kahvipöytään kanssani ja kerroit lukeneesi blogitekstejäni. Ne olivat jääneet vaivaamaan sinua, vaikka todennäköisesti et ollut niistä varsinaisesti pitänyt.

Kiitos Brigitalle, Eliakselle ja Jussille – on ollut mielenkiintoista tehdä lehteä yhdessä kanssanne. Suurin kiitos kuuluu kuitenkin päätoimittaja Jouko Kämäräiselle: otit minut mukaan, vaikka paria satunnaista tapaamista lukuun ottamatta tunsit minut vain verkkokeskusteluista ja tiesit, että minulla on näissä pienissä piireissä myös vastustajia.

Elonkehä on todennäköisesti vaikuttanut minuun enemmän kuin minä lehteen. Puumerkkini näkyy niissä numeroissa, joihin olen kirjoittanut, mutta pysyvää jälkeä en Elonkehään tule jättämään. Olen ollut toisinajattelija toisinajattelijoidenkin joukossa. Kun tekstini loppuvat, myös edustamani tapa tarkastella maailmaa katoaa Elonkehä-lehdestä.

Suhteeni Elonkehään on edelleen myrskyinen. Lehti herättää minussa niin vihaa, rakkautta, ylpeyttä, häpeää, iloa kuin suruakin.

Tätäkään tekstiä en ole itkemättä kirjoittanut.