Kaksijalkainen ympäristökatastrofi

Helsingin Sanomien tiedesivulla oli 6.9.2011 arvio, että lokakuun lopussa meitä ihmisiä olisi jo seitsemän miljardia. Kasvu on ollut nopeaa; ensimmäinen miljardi tuli täyteen vasta noin vuonna 1800. Itsekin olen elänyt huomattavasti nykyistä väljemmällä maapallolla, sillä väestö on syntymäni jälkeen noin kaksinkertaistunut.

Kasvun rajoja on pohdittu jo ainakin 70-luvulta lähtien, laihoin tuloksin. Meitä maapallon ja elämän tulevaisuudesta huolestuneita on monenlaisia – jotkut yrittävät ratkoa rajallisen planeetan ongelmaa tieteellisesti, toiset taas uskovat, että kyse on arvovalinnoista. Jälkimmäiset kutsuvat itseään mielellään filosofeiksi ja heillä tuntuu usein olevan romanttinen käsitys ihmisen kyvystä ”moraalisiin ja oikeisiin” valintoihin. Heillä on taipumus esittää utopiamalleja kestävistä yhteiskunnista ja elämäntavoista.

Utopioissa mallia etsitään usein aiemmista yhteiskunnista. Se, mitä pidetään kestävänä, määrittyy utopianrakentajan henkilökohtaisen maun mukaan. Joku näkee mahdollisuuden pienviljelykulttuurissa, toinen taas alkuperäiskansaistumisessa. Kaikki kunnia malleille ja filosofioille, mutta yhteistä niille tuntuu olevan irtikytkentä tämän päivän todellisuudesta. Siis siitä, että meitä muutaman viikon kuluttua todellakin on seitsemän miljardia.

Silmäilin tällä viikolla Tere Vadénin pamflettia Kaksijalkainen ympäristövallankumous. Pidin kirjan ensimmäisestä sivusta. ”Elämä maailmassa, jossa vettä voi juoda purosta, marjan syödä metsästä ja jossa orava kirskuu oksalla on haluttavampaa kuin elämä, jossa ei,” kirjoittaa Vadén. Tästä on vaikea olla eri mieltä. Mutta kun luin pidemmälle, kirja ei enää vakuuttanut minua. Hakiessaan maailman ongelmiin ratkaisua henkisyydestä, paljasti kirjoittaja, ettei ymmärrä mitään ihmisestä ja tämän biologiasta. Ihmisillä on taipumus syömiseen, ahneuteen ja lisääntymiseen. Henkisyys ja sen tuoma valaistuneisuus sen sijaan ovat kulttuurimme hellimiä romanttisia virhepäätelmiä lajistamme.

Mikä on se runo-Suomi, josta Vadénin tekstissä puhutaan? Miksi kirjassa käsitellään alkuperäiskansoja kuin kyse olisi kokonaan eri lajista, ei lainkaan homo sapiensista vaan jostain paremmasta? Eikö kirjoittaja ole tutustunut ympäristöhistoriaan, jonka mukaan ”jalot villit” ovat myytti ja minne ihmiset ikinä ovat levinneetkin, on seurauksena ollut sukupuuttoaaltoja ja ympäristön köyhtymistä? Ymmärtääkö Vadén saamelaisten elämänmuotoa ihaillessaan ollenkaan porotalouden vaikutuksia Lapin tunturiluonnolle? Miten hän voi pitää maailman ongelmien ratkaisuna nykyisten ihmisten alkuperäiskansaistumista? Eikö hän näe, että seitsemän miljardia metsästäjäkeräilijää olisi vain erilainen tapa maapallon biodiversiteetin tuhoamiseksi?   

Niin houkuttelevaa kuin se olisikin, emme voi kytkeä itseämme irti siitä tosiasiasta, että meitä on liikaa ja lisää tulee koko ajan.  Jos olisi mahdollista valita mikä tahansa utopiamalli ja saada kaikki ihmiset toimimaan mallin mukaisesti, rapauttaisimme maapallon takuuvarmasti. Jos me kaikki esimerkiksi hakeutuisimme elämään pientiloilla, tarkoittaisi tämä asutuksen levittäytymistä sinnekin, missä toistaiseksi vielä on metsää.

Jos kourallinen metsästäjäkeräilijöitä onnistui aikanaan tappamaan Pohjois-Amerikan isot nisäkkäät sukupuuttoon, mihin pystyisikään seitsemän miljardia saaliista keskenään taistelevaa kaksijalkaista ympäristökatastrofia?